Skip to main content

Full text of "Kokoelma runoja"

See other formats 


% 


i  r 


^ä^»^  »^'j^^-^ö-/^ 


r\ 


•"snr 


i  ii  J»  A^  1  M.<3 


Presented  to  the 

UBRARYofthe 

UhOVERSITY  OF  TORONTO 

by 

Laurentian  University 
Library 


AKU  PÄIVIÖ 


KOKOELMA 
RUNOJA 


JA 


RUNOELMIA 


TOLLE  KAIVOLA 


FITCHBURGISSA.  MASS..  1912 
SUOM.  SOS.  KUST.  YHTIÖN  KUSTANNUKSELLA 


i.0t^A^ 


V   tu 


,^   MAY  to  1999     ,. 


Suom.   Sos.   Kustannus  Yhtiö 
FltchburK.  Mass. 


KOKOELMA  RUNOJA 
I. 


Kulkurin  ilmestys 


Kuljen  mustalaissa  maita  pitkin, 
lika,  loka  ympärilläin  läikkyy, 
yrmyt  hahmot  vastassani  väikkyy; 
nyt  ma  uhmaan,  ennen  minä  itkin. 

Itkin  inehmoisten  kurjaa  mieltä, 
alhaisuutta  ajatusten  ylhäin, 
sortumusta  kansajoukkoin  jylhäin; 
nyt  ma  vihaan  vaikertavaa  kieltä. 

Vaikerrus  on  aina  vallan  nosto, 
rukous  on  naute  ruoskijalle, 
nöyryys  humaljuoma  mahtavalle, 
pelottaja  vaan  on :  ruoskittavan  kosto ! 


Rauhatonna,  kirvelevin  mielin 
näin  ma  kierrän  vainoviimat  pauhaa; 
mutta  —  huudettavan  kuulen  sadoin  kielin, 
totisesti  kuulen :  rauhaa !  rauhaa ! 

Rauhaa !  —  säriseepi  narri  sana, 
suurin  huutaja  on  sotahurtta. 

5 


Rauhaa!  —  ryöstön,  sorron  saartamana, 
nuolten  tähdätessä  joka  purtta. 
Rauhaa !  —  kansan  kateria  soutain, 
veritietä  käyden  sotakäskyt  noutain! 


Näen  kaiken  kurjan  kataluuden, 
olleen  entisen  ja  tämän  uuden; 
se  vaan  muuttelevi  muotoansa, 
ain'  on  kaiken  summa  "kallis  kansa"  — 
ratsuin  rampattava,  ampumaali, 
herkku  toisinaan,  kuin  pukin  kaali ; 
sit'  on  silvottu  ja  silitelty, 
keritty  ja  villaan  viihdylelty, 
petetty  ja  opetettu  —  hyvään, 
nostettu  ja  taasen  lyöty  syvään. 


Ja  se  peli  jatkuu,  jatkuu  hurja 

koska  vielä  sallii  kansa  kurja. 

Kuolinkamppailussa  kaikkialla 

polot  avaralla  maailmalla, 

mutta  eivät  kysy :  missä  syy  on,  missä, 

että  helvetti  on  Edenissä 

niille,  jotka  näkee  raatamisen  vaivaa, 

jotka  kyntää,  kylvää,  kullat  kaivaa, 

viinimailla  hikoellen  toimii, 

hekumoitsijoille  heelmät  poimii 

^äyttäin  Edeniä  aarteillansa** 


Jos  sen  kysyisivät  vastuu  kajahtaisi, 
jonka  jylistessä  maakin  vavahtaisi : 
Syy  on  sinun! 

Kurjuutes'  on  oma  ottamasi, 
miksi  orjan  iestä  kannat  niskallasi, 
miksi  kumarrut  sa  ruoskan  alle, 
miksi  työsi  heelmät  jaat  makaavalle. 
Niinpä  orja  ole,  kunnes  heräät!  — 


Mutta  — 

keskellä  tän  temmellyksen  tuiman, 
hengen  alennuksen,  vainon,  vaivan, 
näen  heräjävän  hengen  huiman, 
näen  suuren  selän  takaa  laivan. . . 
Näen  aamun  punajuovan  säteen 
yli  öisten  vetten,  yli  maitten, 
käden  liittyvän  ma  näen  käteen, 
vavahtavan  näen  valtiaitten. . . 
Näen  kuni  aukenevan  hautain, 
kuulen  kuni  katkeavan  rantain. . . 
Näen  miljoonia  ihmispäitä 
kasvot  käännettynä  aamunkoittoon, 
käsiä,  kuin  metsää,  känsikkäitä 
ojentuvan  taisteluun  ja  voittoon. . . 


Hurraa !  Vielä  elää  vapauden  kaiho, 
koito  kuollutkaan  ei  kokonansa! 


Hurraa!   Vielä  itää,  kasvaa  järjen  laiho 
tukahutetussa  mullassansa ! 
iliilos  liehkuton  jo  hengen  lieden 
syttyi  Prometheuksen  tulta  vieden! 
Alennuksestaan  viel'  ihmisruoja 
kohoavi,  myöskin  heimo  Suomen, 
ja  voi,  tulkohonpa  sitte  kahleen  tuoja 
kun  on  kerran  koittanut  se  huomen! 


Kun  Aatra  rupeaa  ajattelemaan 


Ei  tiennyt  Aatra  sukuhistoriastaan 
ja  itsestänsä  melkein  yhtä  vähän, 
ne  kohtalonsa  heitti  kunkin  aikanaan 
kuin  lehdet  hujan  hajan;  hän  jäi  tähän. 

Ja  vuosisadat  niin  ne  taisi  vaeltaa, 
ei  piirrettynä  merkkejä  näät  ajan, 
ja  koti  niiden  taisi  olla  erämaa 
ja  vaellus,  jos  saikin  joku  majan. 

Ja  että  suku  laaja  lie,  hän  uskoi  sen 
kosk'  oli  aina  suuri  lasten  luku, 
ja  että  kirveen,  kuokan  kanssa  taistellen 
on  pettuleipää  syönyt  tämä  suku. 

Ja  vielä,  että  kurjaa  heissä  monta  on 

ja  sortunutta  kesken  aikojansa, 

ken  sodan  tielle,  ruttoon,  ken  nälkäkuolohon, 

niin  onneton  on  ollut  tämä  suku. 

Kuin  käypi  kaikki  tää.  ei  Aatra  aatellut, 
hän  nöyränä  vaan  iestänsä  kantoi, 
ei  ruoskan  isku  selkään,  ei  sekään  koskenut, 
hän  nuolasi  ja  anteheksi  antoi. 


Kaikk'  ajattelun  jätti  Aatra  herroille, 
vain  kouristansa  hällä  oli  selko 
ja  mistä  kävi  kirkkotie,  myös  se, 
nääs  sieluparan  vuoksi  oli  pelko. 

Näin  eli  tyly  Aatra  lailla  eläimen 
ja  siitti  sukuansa  samanlaista 
kunneska  kerran  hän,  kai  kera  keväimcn, 
kuin  karja,  alkoi  maata,  ilmaa  haistaa. 


Mikä  kumma !  Miesi  tyly 
niinkuin  korpikuusen  lyly 
alkaa  kuni  pahoin  voimaan; 
aivot  pyrkii  askaroimaan. 

—  Kuin  lie  oikeen  elon  juttu, 
tämä  varsin  vanha  tuttu ; 
käy  jo  sekin  sekavaksi, 
tuimaksi  ja  tukalaksi. 

Ja  tuo  toinen,  tuntematon, 
siinäpä  jo  näen  padon 
jonka  yli  tuskin  jaksaa  — 
jos  tuo  lainkaan  vaivaa  maksaa. 

10 


Jyskää  aivot  Aatran  päässä 
niinkuin  tuurat  talvijäässä, 
puurtaa  reikää  päästäksensä 
ensin  omaan  itsehensä. 

—  Liekin  sitte  itse  piru 
ellei  helly  joku  siru 
kun  ma  otan  yhden  palan, 
sitä  pyörittämään  alan! 

Mikä  lienen  minä  kalu, 
siit'  ois  ensin  selon  halu ; 
jos  lien  juhta,  vedän  varsin, 
jos  lien  peto,  päälle  karsin. 

Mutta  jos  ma  lienen  muuta, 
noitten  kanssa  yhtä  luuta 
jotka  työni  heelmät  jakaa 
ja  kuin  kissat  jouten  makaa, 

niin  ma  totta  nostan  pystyyn 
nyrkin,  käyköhötpä  rystyyn; 
sen  ma  teenkin,  jumalauta, 
ellei  sovun  sana  auta! 

Jokin  täss'  on  vallan  väärin: 
minä  ijät  kaiket  häärin 
ainoastaan  ruuan  eteen 
ja  saan  tuskin  jauhot  veteen. 

11 


Miettii  Aatra  miettimistään 
itsestään  ja  lähimmistään. 
Vihdoin  lyöpi  kättä  yhteen, 
viskaa  heti  koko  lyhteen : 

—  Tämähän  on  vanha  tuttu 
ja  niin  hiton  selvä  juttu : 
nehän  kähveltää  ja  ryöstää 
jotk'ei  hyödy  mistään  työstään 

Eihän  mitä  kartu  mistä 
ellei  juuri  kämmenistä. 
Siispä  mitä  irti  raadan 
varsin  itse  pitää  saatan,  — 

Mutta  tuli  eteen  pulma 
juuri  totinen  ja  julma : 
kuinka  oikein  ensin  alkaa? 
Siin'  oi'  enemmän  kuin  malkaa. 

Maailmass'  ei  pientä  palaa 
hälle  luvattua  alaa; 
ja  jos  ottais  omin  luvin, 
saispa  siitä  aika  huvin ! 

Jos  nääs  oikeutta  hakis 
niiir  on  puolellansa  laki ;  — 
laki !  ?  —  sehän  oikeutta 
pitäis  juuri  olla,  mutta. . . 

12 


Nytpä  syntyi  vasta  vyhti, 
oli  mennä  Aatran  ryhti ; 
yksi  solmu  jospa  laukee, 
sata  kohta  eteen  aukee ! 

Täytyy  taasen  alkaa  aasta ;  - 
mitähän  jos  alkais  maasta., 
kuka  sitä  oikein  kyörää 
vaiko  itsekseen  se  vyörää? 

Niin  ja  kelle  kuuluu  nämä 
kentät,  raaka-aine  tämä?  — 
Jos  lie  siinä  osaa  mulla, 
toisin  täytyy  toimeen  tulla . . . 


Yötä  päivää  aatos  jyskää 
Aatran  päässä,  että  ryskää 
paikat  tämän  vanhan  rajan, 
ruostuttuneen  aivopajan. 

Ja  kun  mikä  tekee  tenän 
kirjaan  painaa  Aatra  nenän, 
etsii  viisautta  sieltä, 
järjen  avuks'  toisten  mieltä. 

13 


Mutta  keksii  siellä  sotkun, 
aatos  toiselle  suo  potkun. 
Päätä  pakottaa,  kuin  niskaa, 
loukkoon  Aatra  kirjat  viskaa. 

Alkaa  taasen  alust'  asti 
miettimähän  tanakasti. 
Käy  jo  viimein  käsi  kynään 
piirtelemään  mietittyjään. 

Viimein  vyhti  selviääpi, 
mutta  Aatra  kariin  jääpi: 
hän  on  oikeuden  puolla, 
mutta  kaikki  valta  tuolla! 

Ja  jos  koittais  rynnistyksin, 
minkäs  sille  mahtaa  yksin ; 
panisivat  silmun  kaulaan, 
lopun  saisi  korpit  laulaa... 

Varsin  sanatonna  kieli, 
apeana  aatos,  mieli 
Aatra  askareissaan  hyörii ; 
mullin  mallin  kaikki  pyörii. 


—  Ahaa !  —  iski  niinkuin  naula 
jopas  sytyit  vanha  taula!  — 

14 


Polkasevi  Aatra  jalkaa: 
—  Vasta  tästä  leikki  alkaa ! 


Jo  on  jokin  järcn  vienyt 
kun  en  tuota  heti  tiennyt : 
Kun  ei  riitä  yhden  luku, 
pannaan  koko  Aatran  suku! 

Jos  lie  kerran  sillä  valta 
joir  on  voima,  niin  —  pois  alta! 
Meitähän  kuin  muurahaista 
on,  ja  kaikki  samanlaista. 

Ja  jos  oikein  sanoo  totta: 
meistähän  ne  voiman  ottaa, 
mahdin,  minkä  omaavatkin, 
miekat,  miekan  kantajatkin. 

Niitten  tekemä  on  vainen 
ryöstölaki  kurjamainen, 
nepä  maat  ja  mannut  jakoi, 
siitä  koko  sotku  sakoi. 

Jopa  oltuna  on  nauta ! 
Mutta  vuota,  jumalauta, 
kunhan  yhtyy  meidän  suku, 
känsäkoura,  tuhatluku ! . . . 

15 


Aatran  päätä  aatos  huumaa, 
lähtee  naapuriin  ja  tuumaa, 
tuumaa,  tuumaa,  ei  saa  kystä; 
pelkoa  ja  epäilystä. 


Arvikoiden  aika  viertää, 
tuuma  Aatrain  päissä  kiertää. 
Liian  suuri  on  se  oppi, 
liian  ahdas  järjen  koppi. 

Vasta  kun  se  tarttuu  nuoriin 
astuu  uusi  kurssi  ruoriin:  — 
Eespäin  Aatrat !  Suora  suunta ! 
Tuolta  meidän  päivä  puuntaa!. 


Lainehtivi  laajat  laihopellot, 
kalkattavi  kauniin  karjan  kellot, 
korkeana  kaartuu  taivas  sees. 
Tervehdyksin  rientää  tuuli :  kevät ! 
Nuorten  Aatrain  silmät  säteilevät. 
—  Kuivaa  jo  vaari  kyynelecs  1 

16 


juhla  V  a  p  a  u  s  on  vasta  nuorukainen. 
Lipuin  hulmuavin  täällä,  tuolla 
kakkivien  kumpuin  päivän  puolla 
yhtyy  Aatrain  joukot,  laulu  soi. 
—  Tää  on  pieni  kevätjuhla  vainen, 
tuuli  kulkiessaan  huminoi. 


Rautajuhta  ryskää  raa'an  voiman  töissä, 
Aatra  tyynnä  ohjaa,  ehkä  mietinnöissä, 
kuinka  ennen  äiti  veti  auraa. 

Rautajuhta  ryskää,  Aatra  ajattelee, 
nuorten  koulutieltä  laulut  kajahtelee.  — 
Toisin  oli  ukkovaarin  aikaan ! 


17 


Uhrit 


Seis,  ystävä !  Oletko  milloinkaan 
sä  katsonut  äitisi  silmihin, 
niin,  pienehen  puhtauden  maailmaan 
miss'  aina  on  tähtiä  tuhansin. 

Miss'  ei  elä  vilppi,  ei  kateus, 
ei  penseys,  ei  viha  murhaava, 
miss'  aina  on  altisna  uhraus 
ja  palkkaansa  ei  pyydä  uhraaja. 

Miss'  aina  on  paisteena  hymyä 
vaikk'  kävisi  päiväkin  pilvehen, 
se  loistavi  toivona  silmissä 
ja  rakkaus,  rakkaus  on  voima  sen. 

Se  kaunis  on  äitien  maailma, 
sen  edessä  ylpeät  kumartakaa ; 
on  taivas  sen  hellässä  suojassa 
ja  voi  sitä  joka  sen  saastuttaa ! 


Äit'  onnekas  hellivi  lapsostaan, 
niin  outo  on  onni  ja  nuori  hän^ 

18 


hän  uppovi  yhtehen  unelmaan : 
kun  onnekkaimmaksi  sais  elämän! 

Ja  päivät  ja  illat  ja  yötkin  hän 
vaan  hymyy  ja  hellii  ja  rakastaa 
ja  toivoo  ja  yhäti  toivoo  hän 
ja  yhäti  suudelmin  siunoaa. 

Ja  toivonsa  näkee  hän  täyttyvän  — 
voi  kuinka  se  sydäntä  lämmittää!  — 
sen  unelmissansa  näkeepi  hän 
ja  hellemmin  vaalii  ja  hymyää. 

—  Ei  maailma  lastani  murjoa  saa, 
ei  runnella  onneni  ruusua  mun ; 
sun  polkusi  onnetar  tasoittaa 

kun  rakkaudellani  siunaan  sun!  — 

Ja  onnessa  toinen  on  osakas, 
mi  uhravi  ain'  hikihelmiään, 
se  isä  on,  nuori  ja  voimakas 
ja  luottamus  loistavi  silmistään. 

—  Kaikk'  kaadan  ma  kätteni  voimalla 
pois  vastukset,  vaikka  ne  vaikeat  lie !  - 
hän  uhmaten  vannoo  ja  toivossa 

näin  jatkuvi  nuoruusvuosien  tie. 

* 
19 


Käy  äityen  kasvot  jo  kalpeiksi 
ja  isän  jo  uurteita  ilmaantuu, 
mut  ponnistus  raskas  on  rakkaampi 
kun  hymyä  kylvää  lasten  suu. 

Jo  sammahti  unelmat  suurimmat, 
ei  sammunut  toivo,  ei  luottamus : 
—  Viel'  lapsilla  päivät  on  valkeat 
kun  totinen,  harras  on  toivomus !  — 

Ja  koti  on  pieni,  mut  murheeton 
ja  illat  sen  piirissä  ilo  soi, 
jos  muuta  on  vähemmän,  rakkautt'  on 
ja  sehän  se  ihmeitä  tehdä  voi. 


Vaan  kerranpa  piirihin  riemuiseen 
ei  kaivattu  illalla  saavukaan, 
vaan  vieras  nyt  astuvi  huoneeseen 
ja  sanan  niin  synkeän  lausahtaa. 

Se  sana  on:  "kuollut!"  —  se  kerrataan 
ja  voivotus  täyttävi  huonehen 
ja  voivotus  jatkuu,  vaikerretaan 
yi'  huomenen,  huomenen,  huomenen. 

Ja  koti  se  muuttuu  niin  pimeäks 
ja  rakkahat  esinet  viedään  pois, 


ja  äiti  se  muuttuu  niin  synkeäks 
kuin  hautahan  hänkin  jo  mennä  sois. 

Ja  kuti  se  siirtyvi  alemma, 
miss'  kadut  on  synkät  ja  lokaiset, 
miss'  ilma  on  savusta  samea 
ja  alas  käy,  alas  käy  rappuset. 

Ja  äiti  se  varahin  kiirehtää 
ja  myöhällä  tulee  ja  leipää  tuo, 
vaan  kerran  hän  raueten  sänkyyn  jää 
ja  vanhimman  lapsista  kutsuu  luo. 

—  Voi  lapseni,  voimani  uupuivat, 
en  jaksa,  sa  jaksatko  tyttöni? 
Jos  tehtaasehen  sun  ottaisivat 
kun  kiltisti,  nöyrästi  pyytäisi... 


Niin  mustina  katsovat  ikkunat 
ja  savu  niin  synkkänä  maahan  lyö, 
ja  portilla  pikkuiset  raatajat 
ne  värjyen  vuottaa  —  ja  alkaa  työ. 

Työ  alkaa,  ja  kädet  niin  hentoiset 
ne  konehen  pyöriä  koskettaa 
ja  satoina  liikkuvat  kappalet,  — 
mut  tunnit  niin  vitkahan  vaeltaa! 

21 


Niin  vitkahan,  voi  kuinka  hitaasti !  - 
Laps'silmät  ne  harhavi  ikkunaan 
kuin  lohtua  sieltä  ne  pyytäisi, 
vaan  siellä  on  savua,  savua  vaan. . . 

Jo  kyynele  kiertyvi  silmähän 
ja  valuvi  poskea  kalpeaa;  — 
laps'  itkevi  suruja  elämän, 
laps'  itkee  ja  muistot  ne  vaeltaa. . . 

Hän  palaapi  hetkisen  ajassa 

kun  aik'  oli  toinen,  kun  riemuittiin, 

kun  isä  sai  kotia  illalla 

ja  leikkien  puheli  hauskaa  —  niin. . 

Ja  sitten ...  ne  hirveät  hetkiset, 
kun  sanoma  saapui,  se  sanoma . . . 
ja  sitten  ne  veriset  käärehet. . . 
ja  sitte  kun  oltiin  haudalla. . . 

Niin  kirkkaina  vierivät  kyynelet 
ja  lapsosen  silmässä  pimenee, 
mut  vierellä  vaanivat  konehet 
ja  työvouti  julmana  ärjäisee. 

Ja  taas  kädet  kalpeat,  hentoiset 
ne  konehen  nappeja  koskettaa 

22 


ja  satoina  liikkuvat  kappalet,  — 
mut  tunnit  niin  vitkahan  vaeltaa!. 


Ja  viikot  ne  liittyvät  viikkoihin 
ja  vuodet  ne  vuosihin  liittyy  niin, 
jo  tuttu  on  tehdas,  sen  savukin 
ja  silmäys  synkkihin  ikkuniin. 

Ja  pienet  ne  kasvavat  suuremmiks 
ja  tehdas  ne  koulivi  elämään ; 
ne  jäävät  niin  kuihtuvan  kalpeiks, 
tai  rammoiksi,  mierolle,  kerjäämään. 


On  vanhin  jo  kalpea  neitonen 
ja  kalpea  poika  on  rinnallaan, 
he  etsivät  toistensa  katsehan 
ja  elävät  nuorissa  toiveissaan. 

Ja  remmit  ne  suhkaa  ja  rampit  lyö 
ja  tunnit  ne  vitkahan  vaeltaa. 
—  Kun  loppuisi  päivä  ja  tää  hikityö ! , 
ja  silmät  ne  kääntyvi  ikkunaan. 

Ah,  siellä  ne  ihmiset  onnekkaat 
vaan  nauttivat  lemmestä  keväimen. 

23 


niiti.  avoinna  jumalan  ilma  ja  maat, 
kaikk'  antimet  ihanan  vapauden! 

Voi  kuinka  se  nuorihin  sydämiin 
nyt  tuotta  vi  outoa  ikävää! 
Mut  taasen  he  luottavat  nuoruuteen 
ja  unelmat  hetkiä  riennättää. 

Ja  päivän  vaivasta  päästyään 
he  rientävät  hetkeksi  vapauteen, 
he  rientävät  katujen  vilinään 
ja  vilpoisten  puistojen  siimekseen. 

Ja  voi  sitä  keväistä  tunnetta 
ja  tunnetta  tenhovan  vapauden ! 
pien'  elämä  on  kuin  unelma 
kun  johtavi  vuosien  taakse  sen. 

Ja  unelmalinnansa  kauneimmat 
he  rakentavat  niin  sylissä  yön, 
ja  sykkivin  rinnoin  he  eroavat 
taas  tavataksensa  ääressä  työn. 


Taas  päivä  on  kirkas  ja  suloinen  — 
mut  remmit  ne  suhkaa  ja  rampit  lyö 
ja  kädet  ne  liikkuvat  kilvaten 
ja  korvissa  soi  vaan  työ,  vaan  työ. . . 

24 


—  Kun  viikkoja  kestämme  muutaman 
kai  meilläkin  koti  on  pikkuinen; 
ma  neuloin  jo  leningin  valkean 
ja  sulholta  sain  minä  sormuksen! 

Ah,  sittenpä  meillä  on  ihanaa 

ne  illat  ja  vapahat  sunnuntait 

kun  pesä  on  soma  ja  kun  rakastaa  — 

ja  kolmaskin  tuleepi  sitten  kait!.  . . 


Voi,  savua,  savua,  savua! 
Mit'  on  tämä,  ihmiset,  vastatkaa  ? . . 
voi  poloset,  tehdas  on  tulessa !  — 
ja  liekit  ne  ovesta  hulmahtaa. 

Ja  savu  se  täyttävi  huonehen 
ja  liekit  ja  kauhu  ja  voivotus, 
on  jälellä  pelastus  viimeinen 
tai  kuolema  —  sekin  on  pelastus . . . 

Käy  sulho  ja  morsian  ikkunaan 
ja  hyvästit  jättävät  toisilleen, 
viel'  yhtyen  viimeisen  suudelmaan 
he  kaulaten  syöksyvät  syvyyteen . . . 

Ja  kymmenet,  sadat  niin  heittyvät, 
luut  ruskaa  ja  aivoja  purskahtaa. 

25 


ja  toiset  ne  toisilla  peittyvät 
ja  veriset  puroset  pulpattaa. 


Käy  ympäri  hirveä  huumaus, 

ja  huutaen  rientävät  vanhemmat, 

ja  synty  vi  hirveä  tarkastus. . . 

—  Mun  lapseni?  —  Taivahan  jumalat 

Mut  ylinnä  kaikkien  kuuluu  ään' 
nyt  rinnasta  äityen  kalpeimman ; 
"hän  nostavi  käden  ja  harmaan  pään 
ja  kauhun  on  ääni  ja  kostajan : 

Voi  hirviöt,  lastemme  murhaajat, 
haa,  verta  nyt  himonne  juoda  saa ; 
Mut  kerran  ne  nousevat  kostajat, 
ne  lastemme  verestä  kohoaa ! . . . 


Niin  synkkänä  ruumissaattue  käy, 
tuhanten  rääsyinen  joukkue, 
ei  kajahda  soitto,  ei  kukkia  näy, 
vaan  kolkkona  haudoille  soluu  se. 

Kuin  sortumus  itse,  kuin  kuolema 
se  viiltävi  kylmänä  katsojaa, 
vaan  siinä  on  jokin  niin  uhkaava 
kuin  meren  mi  myrskyä  ennustaa . . . 

26 


Missä  on  lapsesi? 


Missä  on  lapsesi?...  Muistapa,  vanhus, 
isä  ja  äiti,  kun  keinutit  heitä; 
muistapa,  kuinka  ne  ympäri  tanhus 
ja  kirkkahat  katseensa  kiinnitti  teitä ; 
muistapa,  kuinka  sä  hädässä  huhuit 
kun  tiennyt  et  milloin  ne  missäkin  juoksi 
ja  kuinka  sä  toivoit,  kuinka  sä  puhuit 
onnensa  parhaimman  vastaisen  vuoksi ! 

Missä  on  lapsesi  ? . . .  mieronko  teillä, 
kourissa  nälän  ja  vilun  ja  vaivan; 
orjanko  merkki  on  otsassa  heillä, 
orjanko  merkki  jo  nuorena  aivan ; 
kerjäten  käyvänkö  poikasi  nuoren 
tiedät,  vai  joko  on  orjana  työssä 
rinnalla  vanhemman,  kidassa  vuoren 
vaanivan,  vaikean,  ruhjovan  yössä?  — 

Sieltäkö  saat  hänet  rampana  kerran 
tahikka  sinnekö  ijäksi  jääpi, 
tahikka  orjana  tehtahan  herran 
savuna  ilmahan  häviääpi, 
rautana  hehkuu,  hiilenä  palaa 
tahikka  kiertyvi  säikeinä  langan, 

17 


tai  myrkkykaasutko  syö  hänen  salaa, 
syö  lihan,  juo  veren,  jäytävi  rangan  ?  — 

Tai  joko  luisunut  lie  viime  likaan, 
kun  näki  että  on  toivehet  turhaa, 
ei  näet  kestä  ain'  mies  vahvempikaan, 
maailman  metkut  ne  murtaa  ja  murhaa ; 
niin,  kukatiesi  jos  ihmisten  tiellä 
hän  jalatonna  ryömien  almuja  anoo, 
taikka  jos  lienevi  pimenneellä  miellä, 
vaikka  jo  vankityrmä  viimeiset  sanoo? — 

Näitäkö  sydämesi  toivehet  sykki?  — 
En  tahdo  piinata,  anteeksi  mulle, 
mut  äiti,  miss'  on  se  lempeä  tytti 
mi  huolet  ja  toivot  toi  suurimmat  sulle; 
hän,  joka  kirkasti  kauneudellaan 
huoltesi  ympäri  huokuvaa  yötä, 
hän,  joka  lämmitti  suloudellaan 
isänkin  raakaa  ja  raskasta  työtä?  — 

Voi,  joko  hänkin ! . .  kovinko  se  koski  ? . . 

mieroko  hänetkin  sinulta  riisti, 

hetikö  kalpeni  kaunoinen  poski 

kun  hempensä  ostajat  hetkisen  kiisti?  — 

En  tahdo  kiusata,  mut  tosi  puhuu : 

orjuus  se  lopunkin  hänestä  syöpi, 

ja  lieneekö  totta  kun  maailma  huhuu, 

että  hän  ruumistansa  rahasta  myöpi  ?  -  - 

28 


Miksikä,  huudat,  leivänkö  tähden?  -r- 
mietipä  itse  se,  mieti  ja  vastaa ; 
kas  kaikki  se  käy  sinun  silmäsi  nähden 
eikä  voi  varjella  emonen  lastaan. 
Sinne  ne  sortuvat  yksi  ja  toinen 
kamalan  kohtalon  veriseen  vyhteen 
ja  ei  muutu,  ei  muutu  kohtalo  moinen 
ennenkuin  —  huudatte  lapsenne  yhteen! 


Vanha  Aatami 


Hiipii  varjot  vanhan  vuoden 
piilosille  pirtin  loukkoon, 
viime  tervehdykset  tuoden 
vaivaiskodin  valjojoukkoon. 
Mitä  koki,  mitä  näki 
hymisee  nyt  hylky  väki. 

Vanha  Aatami  on  vainen 
kuullut  toisten  tarinoita, 
kuinka  onni  oikukkainen 
keri  ihmiskohtaloita. 
Kakistaen  kurkkuansa 
alkaa  hänkin  tarinansa: 

—  Nyt  kun  laannut  on  jo  latu, 
liekoon  köytty  aasi  kurja, 
muistuu  mennyt  niinkuin  satu, 
kuinka  olin  tyhmä,  kurja, 
kuinka,  kun  ma  keksin  jären, 
taitoin  siltä  kohta  kären. 

Eihän  tässä  mikä  hätä, 
tuumin,  kun  on  tuota  työtä 
ja  kun  puskee,  eikä  jätä, 

30 


heltimättä  yhtä  myötä, 
täytyy,  vaikkei  huolis  kiittää, 
leivän  kaikitenkin  riittää. 

Seurasin  näin  ohjettani, 
kun  näät  olin  vahva,  nuori, 
enkä  salaa,  tuumissani 
kuvasteli  kultavuori; 
vähintäänkin  koti  soma, 
talo,  pellon  tilkku  oma. 

Katsonut  en  milloin,  mitä 
tein,  kunhan  riitti  työtä, 
pidin  päälle  aina  sitä, 
päivän  jatkoks  liitin  yötä; 
ruumista  ei  käynyt  surku 
eikä  liioin  noussut  nurku. 

Isäntäni  käskyt  täytin, 
kovun  kestin,  kun  ei  lyöty, 
parhaimpani  aina  näytin 
mieless'  isäntäni  hyöty ; 
sen  hän  pian  huomasikin, 
olin  siis  ma  miesi  likin. 

Näin  kun  liikuin  lailla  suden, 
härän  lailla  puskin,  häärin, 
menihän  se  miten  kuten, 

31 


minkä  sain  sen  kokoon  käärin; 
nähkääs  joka  lantin  säästin, 
soikeana  pennin  päästin. 

Ja  jos  joku  työttömyyttä 
nurkui  sekä  köyhyyttänsä, 
virkoin :  voivottelet  syyttä, 
kasvatahan  kova  känsä ; 
laiska  kohtaloaan  haukkuu, 
puske  päälle  että  paukkuu ! 

Sillä  luja  luojan  sääntö 
osat  ihmisille  jakaa, 
meille  kuuluu  kiven  vääntö, 
toiset  komentaa  ja  makaa. 
Siksi  tietäni  mä  kuljen, 
mitä  näen,  silmät  suljen. 

Muutamat,  kai  laiskan  vötkät 
alkoi  siihen  aikaan  haastaa, 
kuinka  muka  herran  rötkät 
meitä  pettää,  riistää,  raastaa, 
kuinka  muka  kaikk'  on  nurin, 
pitäis  ottaa  oman  kurin. 

Tuota  kun  ma  kuulin  kieltä 
panin  ankarasti  vastaan: 
onko  tuossa  miehen  mieltä 

32 


haastaa  moista  holhojastaan ! 
Paras  pitää  pientä  suuta 
ettei  panna  eteen  luuta! 

Niinkuin  sanoin,  siihen  aikaan 
meni  kaikki  kutakuinkin, 
puutetta  ei  ollut  lainkaan, 
säästettynä  mitä  suinkin. 
Olin  oiva  juhta,  härkä, 
aina  hiestä  likomärkä. 

Tuuminpa  jo  ottaa  eukon,  — 
"kahden  kaunihimpi  olo"; 
tapasinkin  tytön  veukon 
eikä  ollut  vallan  nolo. 
Mitäs  muuta  :  mentiin  yhteen, 
päälle  saman  olkilyhteen. 

Yhdessä  nyt  jatkui  leikki, 
aherrettiin  samaan  pussiin, 
kunnes  syntyi  poika  Heikki 
ja  taas  siitä  tultiin  Jussiin. 
Sitte  ihan  joka  vuosi 
uudistui  tuo  sama  kuosi. 

Kuin  lie  ollut,  noitten  hoiva 
kituliaaks  siitä  kääntyi, 
eikä  aikaakaan  niin  oiva 
tautivuotehelle  vääntyi ; 

33 


lapset  kanssa  siitä  pitäin 
sairasteli  minkä  mitäin. 

Nytpä  vasta  alkoi  hoppu ; 
säästöt  oli  aikaa  syöty, 
ettei  tulis  kaiken  loppu 
velkaantunut  koti  myöty, 
ja  tuo  leikki  vauhdin  saanut 
kiihtyi  vainen  eikä  laannut. 

Jos  ma  kaksin  verroin  löisin, 
tuumin,  jännittäen  jousta, 
hieman  niukemmasti  söisin, 
vielä  tästä  voisi  nousta ; 
totta  kai,  kun  oikein  koittaa, 
kovan  kohtalonsa  voittaa! 

Mutta  eipä  mikään  auta, 
ko'en  siinä  lopun  hallan: 
terveyteni,  niinkuin  rauta, 
murtuu  käsihini  vallan. 
Eipä  ollut  enää  miestä 
kantamahan  orjan  iestä. 

Työhön  työnsin  koska  jaksoin, 
tuntui  kovennehen  kopu,  — 
ruokavelkaa  aina  maksoin, 
mutta  eipä  velka  lopu. 
Luistaa,  luistaa  väinväkeen 
kurjuuskelkka  myötämäkeen. 

34 


Päälle  tämän  kurjan  sotkun 
kokea  saan  vielä  uutta, 
saan  näät  paikastani  potkun,  - 
tuo  jo  oli  kataluutta ! 
Tääkö  on  nyt  luojan  säädös, 
kaiken  palkka,  tilin  päätös!?  ■ 

Ennen  mistä  työtä  kysyin 
sain  sen  kohta  suorin  kielin 
ja  ma  paikassani  pysyin 
kunnes  itse  muuttaa  mielin, 
nyt  sain  rukoellen  kiertää, 
turhaan,  tuki  alla  viertää. 

Povessa  jo  pirut  iti, 
mutta  minkäs  sille  mahtoi, 
yhä  ponnistella  piti 
koska  kerran  elää  tahtoi ; 
ryysyseksi  kävi  nuttu, 
ryysysemmäks'  elon  juttu. 

Kaikki  kaatui  kanssa  ajan 
kuta  pitemmälle  tultiin, 
lapset  joutui  hujan  hajan, 
vaimoparka  pääsi  multiin, 
minä  —  mieron  tielle  lyövyin, 
kunnes  vihdoin  tänne  yövyin. 

Kaunis  sääntö!  Ensin  nylkee, 
imee  minkä  irti  saapi, 

35 


sitte  potkasee  ja  sylkee, 
mieron  tielle  viskoaapi!. . . 
Kaiken  mennehen  nyt  muistan, 
myöhään  nyrkkiäni  puistan. 

Jo  nyt  oivaltaisi  äly 
käydä  rohkeimpain  joukkoon, 
huutaa  vaikka  yli  hälyn, 
mutta  —  viskattu  on  loukkoon. 
Kiitos,  kun  vaan  nuoren  kansan 
silmät  näkis  tien  ja  ansan. 

Annas,  tiedon  omenata 
tämä  polvi  vielä  haukkaa, 
kuuluu  tässä  kummenpata, 
toisin  vielä  paikat  paukkaa!. . . 
Mutta  tässä  haastan  suotta, 
onnellista  uutta  vuotta ! 

Näinpä  päätti  ukko  jutun, 
Ijryhäin  pahnallensa  kulki, 
vaipui  alle  vanhan  nutun, 
samentuneet  silmät  sulki, 
rauenneena,  rauhan  suoden 
uskossansa  uuden  vuoden. 


36 


Lasse  Larson 


Power  herra  palatsissaan 
rauhatonna  astelee, 
uhka  kulman  kurehissaah 
kiroilee  ja  murisee. 

Mahtava  on  Povver  herra, 
kuulu  monen  valtion, 
jäykkä  myöskin,  minkä  kerran 
päätti  miten,  niin  se  on. 

Valtamaailmakin  tiesi 
mitä  Povver  merkitsee, 
siksi  moni  mahtimies! 
edessänsä  vapisee. 

Kultaa  näät  on  Powcrilla, 
kultavuorta,  muutakin, 
orjillansa  tuhansilla 
jauhaa  sitä  tehtahin. 

Paisuu  mahti  palvomatta, 
ettei  tiedä  määrääkään, 
hiettä  ja  valvomatta 
hälle,  hänen  nimessään. 

37 


Tuskin  enää  sormeansa 
liikauttaa  tarvitsee, 
kaikki  kulkee  kulkuansa, 
hän  vaan  kaukaa  hallitsee. 

"Kaikki  hyvin!"  lausuu  vainen 
Devil  pomo  päivittäin, 
Povver:  "Kurssi  samanlainen 
pidä  yhä  eteenpäin!" 

Mutta  viime  käynnillänsä 
kertoi  Devil  jotakin, 
joka,  tullen  äkkiänsä 
iski  rauhaan  Povverin. 

Kertoi,  että  orjain  päissä 
itää  aatos  kapinan, 
merkki  pahimpaan  on  näissä, 
jos  se  pääsee  valtahan. 

Povver  tuosta  säpsähtääpi, 
uutta  oli  kuulla  tuo, 
ja  hän  miettimähän  jääpi, 
pian  vastauksensa  suo : 

"Mistä  alkuhun  se  lähti, 
siitä  selvä  ottakaa; 
mikä  on  sen  johtotähti, 
kuka  sitä  kiihottaa?" 

3S 


Tätä  hän  nyt  odottaapi 
vastausta  itselleen, 
suunnitelmat  valmistaapi 
toimehen  ne  pannakseen. 

Nöyriä  ja  ahkeria 
orjat  hänen  olleet  ain, 
ettei  missään  kummempia, 
nurkumist  ei  heissä  lain. 

Ja  hän  oli  suojannutkin 
valtakunnan  rajojaan, 
ettei  suorin  eikä  mutkin 
pääsis  luvatonta  vaan. 

Mikä  pirun  tänne  laittoi, 
aatteen  pahanenteisen  ?  — 
Vaan  kun  heti  niskat  taittoi, 
totta  uskoi  sillehen. . . 

Devil  viisas,  viekas  konna 
retkeltänsä  palajaa, 
niin  on  muka  onnetonna, 
paperia  ojentaa: 

"Tässä  olis,  suvaitkaatte, 
nimet  niitten  lurjusten 
joitten  vuoksi  harmin  saatte 
jos  ne  kiehtoo  eellehen. 

39 


Johtotähti  niiir  on :  kerran 
kaikin  nousta  kapinaan ; 
toki  vasta  tämän  verran 
jotka  julki  tunnetaan. 

Se  on  näät  se  uusi  oppi : 
ryöstää,  jakaa  keskenään 
kullat,  maasta  joka  soppi, 
hallitust'  ei  ensinkään." 

Povver  listaa  katsahtaapi, 
ojentaa  sen  takaisin, 
jyreänä  kohoaapi, 
lausuu  sanoin  mahtavin : 

"Lähettäkää  tämä  lista 
kautta  kolmen  valtion 
niille,  joilla  sanomista, 
niille,  joilla  valtaa  on. 

Näette  tän  tärkeäksi, 
hyvin  tehkää,  kiirehtäin, 
kirjoittakaa  ylimmäksi 
sanat  huomattuna  näin : 

Tässä  anarkisti-joukko, 
joita  varsin  varokaa, 
kiihottaja-,  lurjusjoukko, 
suojaa  työt'  ei  antaa  saa ! 

40 


Sen  kun  teette,  käydä  saatte 
nämä  ulos  potkimaan, 
armotta  ne  ajakaatte, 
selvityst'  ei  laisinkaan. 

Paitsi  jos  ken  nöyrtyvänä 
armahdusta  anoen 
tahtois  jäädä,  pyytäjänä 
puheilleni  otan  sen." 

Mahtityötä  ylpeätä 
tekee  Devil  niinkuin  mies ; 
mut  ei  armon  pyytäjätä, 
sitä  pahoo  kukaties. 

Larson,  suuren  perheen  hoiva, 
vanha  orja  Povverin, 
työssä  puhkaa  miesi  oiva 
niinkuin  aina  ennenkin. 

Kuullen  sanat:  "Saatte  mennä!" 
katsoo  ukko  käskijään ; 
kovempina :  "Saatte  mennä !"  — 
ase  putoo  kädestään. 

"Mitä?  Miksi?  Eihän  toki 
tuo  nyt  liene  tottakaan !" 
ukko  ällistyen  hoki 
pyyhkiellen  kasvojaan. 

41 


"Totta;  työstä  lakatkaattc, 
määräyksen  annan  sen, 
ehkä  sentään  armon  saatte 
herran  puoleen  kääntyen." 

"Saapi  minut  hiisi  viedä 
jos  ma  sinnepäinkään  teen, 
kosk'  en  mitään  syytä  tiedä!" 
lausuu  ukko  verkalleen. 

Astuu  asuntoaan  kohti, 
selkä  painuu  kumaraan ; 
kuinka  kotiin  mennä  tohtii, 
tuota  miettii,  uudestaan. 

Muistaa  suuren  joukon  suita, 
muistaa  vaimon  kalpean, 
paljon,  paljon  toivotuita,  — 
kaikki  näkee  kaatuvan. 

Enin  rinnassansa  karmii 
niinkuin  veitsin  viillellen 
konnantyön  tän  mieliharmi, 
juoni  salaperäinen. 

Päättää :  "Tuo  ei  ainut  liene 
paikka  kurjaan  raadantaan, 
ennenkuin  sen  tiedon  vienen 
toki  uuden  työn  ma  saan !" 

42 


Kulkee,  illan  tullen  vasta 
synkeänä  kotiutuu, 
vastassa  on  viisi  lasta; 
"isä!"  huutaa  joka  suu. 

Puhua  ei  Larson  saata, 
synkeänä  istahtaa, 
silmät  painuu  kohden  maata, 
päänsä  käsiin  putoaa. 

"Miksi  olet  synkeänä?" 
vaimo  huolien  kyselee ; 
"varmaan  olet  kipeänä?" 
Nytpä  Larson  laukenee. 

Kertoo  lopun  niinkuin  alun, 
mitä  joutui  kokemaan, 
kertoi  mustan  mielihalun 
mi  nyt  kytee  povessaan. 

"Nöyrry  Lasse !  Ylpeytesi 
kostona  ma  tämän  nään ; 
nöyrry,  mene  itsehesi, 
armoa  käy  pyytämään! 

Muista  meitä,  lapsiasi, 
ethän  pahaa  tahdokaan ; 
nöyrry,  auttaa  jumalasi, 
'länessä  on  turva  vaan!" 

43 


Laulaa  vaimon  hellä  kieli, 
lapset  luona  kisuaa, 
ristirepiin  miehen  mieli 
taistelee  ja  hikoaa. 

Oikasevi  vihdoin  siitä 
Lasse,  käypi  vaimon  luo, 
silmät  säkenöivää  piitä, 
kurkustaan  saa  sanat  nuo: 

"Enkä  nöyrry!    Vaimo  rukka 
elä  mua  raukaks  tee, 
vaikka  tulkoon  viime  hukka, 
vaikka  kaikki  kaatunee!" 

Hetken  silmä  silmää  vasten, 
vaimo  nyt  ne  alas  luo, 
vaipuu  syleilyhyn  Lassen 
hiljaa  lausuin:  "Anteeks'  suo  — !" 


44 


Viimeinen  vuokra 


On  kurja  vuokrahökkeli 

kaupungin  laitapuolia, 
min  päällä  savu,  usvat  ain' 

seisoo  kuin  sumut  suolla, 
ja  kaikki  viimat  puhaltaa 

sen  seiniin  rikkeimiin, 
lumessa,  jäässä,  huurteessa 

se  talvet  värjyy  niin. 

Sieir  elää  perhe  turvaton, 

yks  onnettomimmista, 
mies  etsimässä  työtä  on 

ja  vanhin  poikasista ; 
jäi  sairas  äiti  kotihin 

ja  liuta  lapsia, 
ei  liioin  muuta,  lämmintä 

ei  leipäpalasta. 


Taas  ilta  on  ja  synkkinä 

on  silmät  nälän  kiillot, 

äit'  itki  juuri,  sydämeen 

sai  siitä  tuskan  viillot. 

45 


Pien'  lamppu  tuikkaa  himmeesti 

ja  hiilos  kylmenee 
ja  toivottomuus  kaamea 

kaikk'alta  syleilee. 

"Voi  lapset,  kaikk'  on  mennyt  jo, 

en  jaksa  luottaa  luojaan, 
ma  väsyn,  kaikki  väsyttää, 

jo  halaan  haudan  suojaan; 
ei  auta  huuto,  rukous  — 

auttoiko  milloinkaan, 
mun  kuolemass'  on  pelastus 

tai  kaikki  sorrutaan. 

Pois  häätää  tästä  isäntä, 

tästäkin  poies  häätää, 
tää  ilta  on  nyt  viimeinen. . . 

huu,  kuinka  mua  jäätää! 
Ja  mistä  leipää  saammekaan, 

on  keinot  lopussa  ?  — 
Voi,  meidät  hylkäs  ihmiset 

ja  julma  jumala! 

Lapskullat,  vielä  lähemmä 

mun  ympär  kiertykäätte  — 

jos  minä  pääsen,  rakkahat, 
te  vielä  tänne  jäätte; 

puhaltakaatte  hiilokseen, 
kai  vielä  syttyy  se, 

48 


ja  sitte,  raukat  rientäkää 

rikkaitten  oville!". . . 

Käy  silmäss'  outo  välähdys 

nyt  tytön  vanhimpansa, 
mi  juuri  immeks  puhkeaa 

kuin  kukka  umpustansa. 
Vaatteita  ylleen  säälien 

hän  kiihkoin  virkahtaa: 
"Oi  äiti,  keinon  keksin  ma, 

hetkinen  vuottakaa!" 

Ja  ulos  siitä  syöksyy  hän, 

sen  ryntää  upetoihin, 
yläältä  tulet  tuikuttaa, 

hän  ponnistelee  noihin. 
Silmissä  outo  kimmellys 

ja  hehku  poskillaan 
hän  kiipee  suureen  talohon 

ja  sinne  katoaa. 

Edessä  miehen  mahtavan 

hän  seisoo  nöyrtyvänä, 
mut  hetkisen,  jo  oijeten 

hän  katsoo  ylpeänä. 
Aukoen  vaateliepeitään 

min  ehtii,  nopeaan 
hän  äänin  värähtelevin 

nyt  loihe  lausumaan: 

47 


"Mun  äit'  on  sairas,  voimaton, 

nälässä  siskot  veikot 
ja  asunnosta  häädetty 

on  nyt  nuo  kurjat  heikot ;  — 
te  häädätte,  mä  tulin  nyt 

armoa  pyytämään,  — 
ei  armoa,  kaikk'  uhroan, 

en  säästä  mitäkään. 

Kuulette,  kuinka  ulkona 

lyö  myrsky  jäätä,  lunta, 
tääir  lämmin  on,  tuoli'  laaksossa 

ei  vilu  anna  unta 
ja  huomennako  hankehen 

nuo  kurjat  ajatte?  — 
Ei  herra,  vuokran  maksan  ma, 

lie  kuinka  kallis  se! 

On  kaikki  meiltä  riistetty, 

ei  ole  kultaa  antaa, 
vaan  mitä  vielä  kallist'  on 

sen  tahdon  uhriks  antaa. 
Ma  olen  nuori,  kauniskin, 

vai  enkö,  katsokaa! 
Siis  vuokran  tahdon  maksaa  nyt  — 

mun  ruumis  ostakaa ! . . . " 


48 


Onnellinen  leski! 


Hän  pesee  ja  pesee, 
hän  hankaa  ja  hankaa 
rikasten  riepuja, 
pöyhkien  pyykkiä, 
hienoja  hienoja  liinoja 
itsensä  unhottaen. 


Niin  pesee  ja  palvoo, 
huokaa  ja  hankaa 
varhaasta  aamusta 
iltahan  myöhäiseen ; 
säilivi  selkää, 
polvia  polttaa 
ja  veriir  on  sormet, 
mut  —  velvollisuus, 
pyhä  velvollisuus ! 


"Kotona",  kolkossa 
hökkelihyljyssä, 
vuokrakuopassa 
kolme  on  lasta ; 
kolme  on  lasta 
kalpea-silmää 

49 


ja  neljäs  -.-  oi  neljäs, 
se  kohdussa  parkuu! 


se  lantteja  antaa, 
Niin  pesee  ja  hankaa 
ja  —  Herralle  kiitos!  — 
laupias  rouva 
vieläpä  hyvänen 
herkkunsa  jätteitä 
helmahan  heittää 
riemuksi  lasten, 
raatajan  raukkojen  lasten. 


Ja  voi  kuin  on  onnekas 
työmiehen  leski! 
Ilta  kun  ehtii, 
se  vaivatun  voide, 
hän  revityn  ruumiinsa 
ryysyille  heittää 
ja  kiittäen  luojaa 
ja  "hyvää  rouvaa" 
siunaten  silmät  peittää. 


Ja  unessa  vielä 
hän  pesee  ja  pesee, 
hankaa  ja  hankaa 
"hyvän  rouvan"  pyykkiä, 

50 


valkeeta  pyykkiä 
verisin  sormin  — 
verisin  sormin, 
mut  ylpein  mielin. 
Voi  leskeä, 
leskeä  onnellista 
maailman  avaran 
miljoonista! 


M 


Nosta  pääsi  köyhälistön  lapsi! 


Allapäinkö  astut,  hiivit  hiljaa, 
rauhattomuus  rintoasko  raastaa, 
ympärilläs  näätkö  vihan  viljaa, 
surmaa,  valheen  verkkoja  ja  saastaa; 
tiesi  onko  vaivantietä,  jyrkkää, 
vastamaata,  valotonta,  synkkää? 

Joka  vastuksenko  raukka  väistät, 
joka  käskijälle  painat  päätä, 
huokauksilla  astuntaasi  säistät, 
yhä  rukoellen  onnensäätä ; 
jumalaasi  soimaat,  pyydät,  vuotat, 
vaikka  yhä  petyt,  yhä  luotat? 

Niinkö  ? . . .  Isäs  kulki  samaa  tietä, 
äitiraukkas  rinnallansa  astui, 
rukoukset  taisi  tuuli  viedä 
vaikka  kivet  kyynelistään  kastui; 
kulki,  vaihtui  ajat,  tuulet  kääntyi, 
yhä  sillä  tiellä  heimos  nääntyi... 

Julma  ollut  jumala  on  meille, 
ja  niin  yhä  vihassansa  piinaa, 

52 


vaikka  uhrattu  on  temppeleille, 
rukoeltu,  juotu  uhriviinaa; 
vaikka  uhrattu  on  ruumis,  sielu, 
ei  vaan  täyty  vihan  julma  nielu! 


Vaikka  nöyriä  on  oltu  kovin, 
kostutettu  verellämme  maita, 
palveltuna  pelkääväisin  povin 
pyhää  esivaltaa,  ruhtinaita, 
tuotettuna  muille  kaikki  hyöty, 
nöyrät  oltu,  jos  on  vielä  lyöty. 


Herra,  sittenkään  et  lepy  meille, 
meitä  piinaat,  meitä  pilkkaat  yhä; 
lapset  jätimme  sun  enkeleille, 
sinun  huomahasi  isä  pyhä, 
sinä  annoitkin  ne  pahan  viedä, 
orjiks,  vaivaan,  pitkin  mieron  tietä. 


Mutta  syystä  sinä  vitsaa  annat, 
kurjasti  me  onkin  rukoeltu; 
järsitty  on  jätteet,  luut  ja  kannat, 
niistäkin  on  sulle  kumarreltu. 
Totta  totisesti;  syystä  suutut; 
kun  me  suutumme,  niin  sinä  muutut! 

53 


Nosta  pääsi  köyhälistön  lapsi, 
eipä  kuulu  sulle  kerjur'-anno! 
Nosta  pääsi,  nouse  korkeaksi, 
tunne  itsessäsi  ihmistarmo ; 
silloin  leppyy  sulle  jumalasi! 
tunne  ansios  ja  vaadi  oikeuttasi. 


54 


II. 


Maailman  polska 


Rai'u  elämän  valssi, 
pyöri  kuoleman  tanssi, 
polje  itkuin  ja  ivasuin; 
lyhkänen  on  vaan  hetki, 
remuten  kuluu  retki, 
elonviljaasi  purren  pui. 

Nuorena  oo  tuliposki, 
ryöppyvä,  kuohuva  koski, 
ikä  tuskissa  tuuleentuu; 
mahlaa  vuoda  ja  halaa, 
pala,  öljy  kun  palaa, 
pian  tuhkaa  on  öljypuu. 

Nääs,  näin  elämän  remut, 
häät  ja  hautauskemut 
kaikki  raikuvat  rinnakkaan; 
tuolla  markkinapauhu, 
tuolla  myllyjen  sauhu  — 
elo  kullaksi  seulotaan. 

Tuolla  elämän  perhot, 

ihanat,  silkkiverhot 

tanssii  nautinnon  humalaan; 

57 


tuolla  rampojen  tanssi, 
hassu,  hirmunen  valssi 
yhtyy  riemujen  remakkaan. 

Tuolla  kädetön,  toinen, 
tuossa  jalaton  moinen 
polskan  pyörteessä  sauvoneen; 
kuuro  tahtia  soittaa, 
sokee  tanssia  koittaa  . . 
kaikki  kaatuvat  lyhteeseen. 

Tuossa  äiti  ja  lapsi 
ja  ukko  harmajahapsi 
henkihieverin  riehättää; 
niljanteinen  on  tanner, 
verinen  markkinamanner  — 
polska  jatkuu,  he  siihen  jää. 

Tuolla  neitonen  nuori, 
imetty  hedelmän  kuori 
tanssii  kaupaksi  itseään; 
kiehtää  ostajatansa 
näytellen  himojansa  — 
lokaan  vaipuvi,  pimeään. 

Tuossa  nuorukainen, 
rääsy nen,  kurjamainen 
polskaa  polkevi  pulloineen; 

58 


emonsa  piipitti  toista, 
maailman  polska  toista  — 
uupuu  kahlehen  kalskeeseen. 

Tuolla,  kas,  jumalan  kissa 
korskana,  onnellissa 
heiskuu  lihava  vaunuissaan; 
ruhjoen  ryöpsyy  yli, 
kultia,  hopeita  syli  — 

veri  roiskavi  rattaistaan. 
Ylhäällä  elämän  leipä 
heiluu,  huiskun  —  eipä 
kaikki  yllä  vaikk'  kurkottuu; 
siihen  ryntävi  kansa 
tyrkkien  toisiansa  — 
leipä  pilvihin  kohouu. . . 


59 


Kangas 


Punasia  kuteita,  sinisiä  loimia, 
sinisiä,  punasia  —  nuoruuden  voimia, 
säihkyä,  hempeä, 
toiveita,  lempeä. 

Kangas  on  pitkä  ja  helskyvi  pirta, 

työ  käy  niinkuin  laulava  virta, 

niin  lyö,  näin  lyö  — 

punasia  ruusuja,  ruusuja  onnen, 

sinisiä  raitoja,  raitoja  rauhan, 

sinisiä,  punasia  — 

pakalle  ne  viedään, 

sukkelasti  sylkkää  sukkula  tietään. 

Kirkas  on  silmä 

mi  kangasta  pitkin 

siinnellen  katsoo 

ja  hymykuopat  nauraa. 


Kaulavi  aika  kangasta  kutojan, 
tummenevi  kuteet, 
harmenevi  loimet, 
kuteet  ja  loimet. 

60 


Pitkä  on  kangas  —  kääritty  pakkaan, 
pirta  jo  väsyy  ja  helskymästä  lakkaa, 
niin  lyö,  näin  lyö,  kulloinka  muistaa, 
raskaasti,  raskaasti  sukkula  luistaa. 

Himmyt  silmä  katsovi  kangasta  pitkin: 

missä  mun  ruusuni, 

missä  mun  raitani  ? . . . 

Voi,  minä  polonen  ne  harmaiksi  itkin! 

Katsoo  ja  katsoo,  muistelevi  unta, 
kevättä  ja  kukkia,  talvea  ja  lunta. . . 

Sukkula  seisoo, 

kangas  on  kaikki. 

Väsyneesti  vanha  kello  kahtatoista 

kutoja  jo  nukkuu,  -kukkuu, 

kyynelvaot  hyvästiksi  hymyy . . . 


ei 


Mielikuvat 


Ihmis-mielikuvilla  on  oma  maailmansa, 
kummin  väikkein  siellä  toiveen  kuvat 
levotonta,  turhaa  lentoansa.  -kiitää 


Harhakuva  kaunis,  unten  utulapsi, 
häipyy  tosiclon  kylmiin  kysymyksiin 
jättäen  vaan  mielen  apeaksi. 


Mutta:  mahdottomuuksia  jospa  milloin 
lennossansa  tavotellen  aatos  raukee, 
elon  lehteen  merkin  piirtää  silloin. 


Ajan  kello 


Tikin,  takin,  tikin,  takin !  — 
syntyy  lapsi  maailmaan. 
Tikin,  takin!  —  suku  suree, 
rakas  hautaan  kannetaan. 

Tikin,  takin,  tikin,  takin !  — 
elämä  on  unelma, 
hetken  leikki,  toisen  tosi, 
elon  korjuu  illalla. 

Tikin,  takin,  tikin,  takin!  — 
mitä  antoi  elämä ; 
mitä  antoi,  mitä  otti, 
mitä  nyt  on  jälellä?  — 

Tikin,  takin!  —  kaduttaako, 
jäikö  tielle  jotakin?  — 
Tikin,  takin!  —  mitä  turhaa, 
ei  ne  tule  takasin! 

Tikin,  takin!  —  riehu,  riennä, 
tultas  pala  ihminen! 
Tikin,  takin!  —  siihen  synnyit, 
elä  siis  se  hetkinen! 

63 


Tikin,  takin !  —  anna  sille, 
ota  siltä  mitä  saat ; 
elämä  se  vainen  luopi 
uudet  taivaat,  uudet  maat ! 

Tikin,  takin!  —  orjanako? 
Tikin,  takin!  —  orjana, 
jos  et  itse  ottaa  tahdo 
tarjottua  vapautta. 


64 


Vuorimiehen  morsian 


Jo  päivä  vaipuvi  vuorten  taa 
ja  ruskon  kullassa  kylpee  maa, 
vienosti  kantavi  tuulonen 
tuoksuja  metsän  ja  kukkaisten, 
ja  kaksin  on  kaikki,  ma  yksin  vain 
näin  vuotan  mun  kalpeeta  sulhoain. 
Oi  tule  jo,  tule  jo  luokse  mun 
orvon  ja  unhotetun ! 

Ma  aamun  kimmeltä  katselin 
ja  kiitin  päivyttä,  pilveäkin, 
sa  painut  vuorehen  synkeään 
miss'  yö  on,  ei  tuika  tähteäkään 
ja  on  kuin  kuulisin  vieläkin 
iskusi  vuorehen,  päin  hikisin. 
Oi  tule  jo,  tule  jo  luokse  mun 
orvon  ja  unhotetun ! 

Oi  nuoruus,  kalpea  nuoruus  oi, 
min  yllä  surujen  kannel  soi; 
se  milloin  soittavi  viimeisen 
elämän  särkyvän  sävelen  — 
tänäänkö,  huomenna  ? . . .  kerran  vaan 
Miks  peityt  silmäni  niin  sumeaani... 
Oi  tule  jo,  tule  jo  luokse  mun, 
orvon  ja  unhotetun ! 

65 


Ritarit 


Kulkivat  muinen  kas  ritarit 
sotateillä  —  ja  neitosten 
soi  heille  laulut  ja  kitarit 
hämärholveissa  linnojen. 

Kiersivät  sotien  ritarit 
ja  tanssivat  linnoissa, 
ja  soivat  laulut  ja  kitarit 
myös  rouville  kotona. 

Ja  kulkevat  vieläkin  ritarit 
ja  —  maita  ne  valloittaa ! 
ja  heille  laulut  ja  kitarit, 
voi,  ystävät  kuunnelkaa! 

Kuin  toisin  soipi  nyt  kitarit 
ja  kaihot  ne  neitosten, 
kuin  toisin  kiertävät  nyt  ritarit 
niin...  ohitse  linnojen! 

Kulkevat  nääs  sauvaratsuillaan 
käsivarsia  kaupaten, 
ja  seppelen  saavat  he  taistelustaan 
niin...  kuoleman  seppelen! 


Synnyinmaan  kaipaus 


Kotimaa  on  kaikkialla !  — 
tuo  on  lohtu  kulkijalla. 

Kaikkialla,  moni  jamaa, 
maa  on  maata,  luonto  samaa; 
maa  on  maata,  vesi  vettä, 
suola  suolaa,  mesi  mettä, 
vuoret,  laaksot,  kukan  tuoksu, 
tuulet,  pilvet,  virran  juoksu, 
aamut,  illat,  ruskon  häily, 
taivon  sini,  vetten  päily, 
kaikki  luonnon  kaunistukset, 
ihmistunteen  ihaukset  — 
kaikk'  on  samaa  kaikkialla, 
viihdy,  viihdy  maailmalla! 

Myönnän,  myönnän:  kaunistahan 
luonto  kaikkialla  antaa, 
tyydyn  tähän  maailmahan, 
rakastelen  joka  rantaa! 


Mutta  tyytyä  en  saata. 
Muistan  jotain  niinkuin  unta, 

67 


se  on  lapsuusvaltakunta, 

ja  taas  kaipaan  synnyinmaata  i 

Synnyinmaata  —  pientä  palaa 
salovetten  rantaa  siellä, 
ja  ma  hiivin  sinne  salaa, 
siellä  liikun  lapsen  miellä; 
siellä  seikkaan  pitkin  rantaa, 
tunnen  riemua  ja  rauhaa, 
seulon  sormin  valkosantaa, 
koski  vierelläni  pauhaa ; 
pauhaa  koski  ruskovesi, 
mulle  vainen  niinkuin  mesi ; 
katsonpa  sen  myllerrystä, 
kuohuissa  sen  kylveskelen, 
koski  laulaa  tyynnytystä, 
minä  sekaan  hyräelen. 
Tunnen  siellä  joka  kiven, 
niill"  on  nimet,  niill'  on  henki, 
ystäviä  joka  hiven, 
suikehtiva  kalanenkin. 
Avaa  sylin  auringolle, 
annan  rusotella  ruumiin, 
riennän  tuosta  vainiolle, 
sieltä  yhä  uusiin  tuumiin. 

Kotikoivu,  pyhä  puuni 
viserryksen  virtaan  hukkuu, 
pääskyt  yhtyy  ihailuuni, 

68 


korven  puolla  käki  kukkuu; 
törmänteellä  sirkat,  perhot, 
sadat  suven  silkkiverhot 
värein,  sirityksin  koittaa 
mielen  ihastusta  voittaa; 
tuoksuu  kukat,  nurmet,  heinät, 
tuomet,  pihlajat  ja  lepät, 
auteressa  metsät,  seinät 
lämpiminä  lähenevät.  — 
Kaikki  tunnen  paikat,  polut 
virstat  ympäri  kotipihan, 
yhtyy  tunnelmaini  solut 
metsämättääseenkin  ihan. 

Ah,  voi  synnyinmaani,  rukka, 
syleilemä  sumusoiden, 
hallan  armas,  hangen  kukka, 
koti  korven  huminoiden  — 
suloinen  on  sinun  suvi, 
ihmeet  kevään  ihmetyösi, 
raikas  rantojesi  huvi, 
suloisimmat  suviyösi ! 
Synnyinmaani  —  kotikuita, 
kalliit  yksin  kattomalat!  — 
'  annoit  rauhaa,  voimaa,  tulta, 
au'oit  puhtaat  innon  alat! 

Syksysikin  synkkyyksineen 
kaunihinsa  syliin  kantoi, 

69 


talvesikin  pakkasineen 
omat  aartehensa  antoi; 
syksy  antoi  voimatuulet, 
keltalehdet,  luistinjääni, 
talvi  hanget,  punahuulet, 
kitein  kiehtoi  elämääni. 
Kevät  suurin  tulvin  tuli, 
hallan  huuhtoi,  tanhut  taikoi, 
siinä  kaikki  kirsi  suli, 
mielet  nousi,  suurta  aikoi. 


Hedelmiä,  rypäleitä 
kasvaa  maa  min  kuljen  teitä. 
"Maa  on  maata,  vesi  vettä", 
täällä  enemmän  on  mettä, 
minä  myönnän,  mutta  miksi 
karpalo  ja  kanervakin 
mulle  muuttuu  kallihiksi 
joskus  kesken  parhaintakin? 

Täällä  uhkuu  luonnon  povi 
synnyinmaatain  rikkahammin, 
mun  ei  vertaella  sovi 
siihen  rantaa  salolammin. 
Tääir  on  loiston  kimmellystä, 
tääir  on  runsas  kaiken  sato, 
tääir  on  luonnon  viehätystä 
eikä  leipää  kaada  kato. 
Tääir  on  aurinko  ja  illat, 

70 


vuoret,  laaksot  vetten  päily, 
sinitaivas,  ruskosillat, 
ihmistunnelmien  häily, 
niinkuin  siellä,  nauttii  mielet, 
soittaa  nuorten  lemmen  kielet, 
minä  myönnän,  mutta  miksi 
lumikiteet  synnyinmaani 
muuttuu  joskus  timantiksi, 
kaipaan  mustaa  kannikkaani  — 
enkä  tyytyneeksi  tunne 
vaikka  vaeltelen  kunne. 

Siksi :  siell'  on  heimon  koti 
min  se  l^rsimyksin  osti, 
min  se  ryöstäjiltä  soti, 
erämaasta,  suosta  nosti. 

Enin  siksi :  siellä  lasna 
nä'in  ensin  päivän  valon, 
vapahana  kuningasna 
kasvoin  niinkuin  karhut  salon; 
siellä  kasvoin  luonnon  kanssa, 
sain  sen  soinnut  sydämeen, 
nautin  rauhaa,  puhtauttansa, 
imin  nuoret  ihanteeni ; 
siellä  nauroin  ilot  armaat, 
siellä  surin  surut  parhaat; 
siellä  ehyenä  nousin, 
sieltä  särkyneenä  sousin; 

71 


orjan  laulut  opin  vasta 
katkerasta  maailmasta . . . 

Siks'ei  ole  kaikkialla 
kotimaa,  ei  tyydy  tunne, 
siksi  kaipaat  maailmalla 
vaikka  vaeltelet  kunne 
jotain,  vaikka  ehkä  salaa, 
synnyinmaassa  pientä  palaa, 
mihin  joskus  rauhotellen 
pakeneisit  maailmasta, 
missä,  vaikka  sureskellen, 
lepäjäisit  riehunnasta.  — 

Voipa  meitä  kulkureita, 
avara  on  kotimaamme ! 
Vaellusta,  teitä,  teitä, 
niillä  kulkur'-kyyneleitä 
etsiessä  kannikkaamme... 

Mutta  kerran,  kerran  saamme 
mekin  kodin,  "synnyinmaamme"! 


72 


Kadonnut  maailma 


Minä  toivoin,  kun  minä  nuorena 
kotikoivuni  korkean  latvasta 
tän  maailman  kaikkeutta  katselin: 
kun  pääsisin,  pääsisin  kerrankin 
tuon  metsikön  taa,  hyvin  kauaksi, 
olis  maailma  vieläkin  kauniimpi! 


Minä  pääsin,  jospa  en  tahtonut, 

ja  niin  olen  sittemmin  vaeltanut 

sen  toisen  jos  toisenkin  metsikön  taa, 

vaan  löytänyt  en  sitä  maailmaa. 

Kuinkahan,  vielä  jos  palajan 

ja  kiipeän  koivusta  katsomahan  ? — 


73 


Hetkien  leikki 


Taas  hiipivät  kuin  käärmehet 
nuo  mustat  aatokset, 
taas  purkavat  kuin  kerältä 
tutkaimet  tuhannet. 

Nuo,  jotka  sata  kertaakin 
ma  tapoin,  hautasin 
ja  etteivät  ne  tuHsi 
ma  vannoin,  rukoilin. 

Taas  kantavat  ne  eteeni 
kuin  risukimppuja 
mun  elämäni  taipalen 
sortuneit'  toiveita. 

Taas  haavat,  jotka  luulin  jo 
paranneen  arvelle  — 
nuo  haavat  herkän  sydämen, 
taas  verta  vuotaa  ne. 

Taas  suuret,  pienet  tyhmyydet 
ma  koen  uudestaan 
ja  heikkoudesta  tunnoltain 
vaan  herjausta  saan. 

74 


Ne  ilkkuvat :  sa  unelmoit 
niin  paljon  onnea 
ja  luulit  joskus  löytänees  - 
se  oli  valhetta. 

Kas  surun  suota  samoat 
ja  hivut  alaspäin ; 
siis  rauhaksesi  myönnä  jo 
myös  kuluu  elo  näin! 

Mut  taasen  suonisumean 
yi'  lämpö  läikähtää 
ja  norosina  valuu  pois 
rinnastain  synkkä  jää. 

Taas  uhmapäänä  katselen 
elämän  vuorille 
ja  kättä  lyöden  lujasti 
teen  seuraa  nuorille. 


75 


Jumalalleni  runo 


Kun  pimeät  hetkeni  saavat 
ja  mieleni  yö  mua  uhkaa, 
kun  aukeepi  salaset  haavat 
ja  kaikki  on  karvasta  tuhkaa ; 
kun  en  jaksa  jännittää  jousta 
jo  toivoni  turhina  hajoo, 
kun  henkeni  ei  jaksa  nousta 
ja  ihmisyys  vajoo  ja  vajoo, 
niin  ravista,  ravista  mua, 
kuin  myrsky,  ma  ymmärrän  sua 
ja  taas  minä  elän. 


Niin  ravista,  haamussa  nuoren, 
min  silmissä  uhmaus  sähkyy 
ja  vie  mua  äärelle  vuoren 
min  huipulle  maailmat  läikkyy, 
min  huipulle  elämän  tuulet 
tuo  rientojen  raikasta  voimaa, 
niin  että  taas  kuollehet  huulet 
saa  voittajan  hymniä  soimaan.  - 
Niin  ravista,  ravista  mua 
kuin  rakkaus,  ma  ymmärrän  sua 
ja  taas  minä  nousen. 

76 


Ja  taas  minä  riemuten  ohjaan 
mun  purttani  "Elämän  runo", 
se  nouskohon  hyrskyille,  pohjaan, 
ma  merelle  laulelen:  puno! 
Ja  lainehet  toivoina  laulaa 
ja  onnena  välkkehet  kaulaa 
ja  kukin  on  hetken  —  ja  haihtuu. 
Ja  elämä  —  päivää  ja  yötä 
ja  vaivaa  ja  leikkiä,  työtä  — 
on  ihana  runo! 


77 


III. 


Pisarat 


Katson  sadepisaroita, 
pikkusia  pisaroita; 
noin  ne  valuu  hiljaisina, 
viattoman  puhtahina, 
maa  juo  niitä  uumeniinsa, 
muta  mustiin  sieramiinsa. 

Katson  sadepisaroita  — 
jopa  näen  lammikoita! 
Pisaraisten  yhteiskunta 
siinä  nukkuu  luomisunta. 
Kas,  jo  jotakin  ne  huomaa, 
etsivät  jo  pientä  uomaa. 

Annas  olla,  minne  matka  — 
etujoukko  jatka,  jatka! 
Siinä  pienet  puurtaa,  kyntää, 
kaikki  avuks  pyrkii  ryntää ; 
niitä  rientää  täältä,  tuolta, 
niitä  tulee  joka  puolta. 

Jopa  murtuu  este,  toinen, 
siitä  leikki  hauskanmoinen ; 
huomatessa  yhteisvoiman 

81 


laskee  laulun  ilakoivan, 
kokcillaksi  päätä,  niskaa 
riemukuperkeikan  viskaa. 

Riennä,  riennä !  huutaa  heikot, 
riemukkaasti  eespäin  veikot! 
Väsähdämme,  tähän  jäämme, 
eteenpäin  siis  rynnätkäämme, 
vapauteen  —  hupsan  heisaa! 
pysähtyä  kukaan  ei  saat 

Mukaan  rientää  mailta,  soilta, 
laaksoista  ja  kukkuloilta 
sadat  purot,  paisuu  mahti, 
voiman  saa  jo  riennon  tahti  — 
virtana  ne  nyt  jo  pauhaa, 
rientää,  ryntää,  ei  saa  rauhaa. 

—  Vapauteen,  tiemme  kyntäin, 
sulut  murtain  voimaryntäin, 
eespäin,  voimin,  hypyin  notkin, 
murramme  me  kalliotkin, 
eespäin,  yhä,  hyrskyin,  pauhuin, 
riemukkaasti,  voittolauluin ! 

Mukaan  kaikki  pienet,  heikot, 
miljoonina,  eespäin  veikot, 
nopeammin,  vannokaatte 

82 


e  e  s  p  ä  i  n !  —  siitä  voiman  saatte ; 
vapaus!  —  siitä  kuumiiu  veri, 
kuulkaa,  kuinka  huhuu  meri ! 

Vielä  viime  hyppy  —  vapaa! 
huutaa  meren  lapset  —  vapaa ! 
Avaa  emo  sylin  hellän 
lasten  tyrskyt  tyynnytellä; 
tuulet  tuutijaksi  antaa, 
ulappansa  ilman  rantaa... 


83 


Suurten  aika 


Nyt  suurin  lainein  käy  elon  virta 
kuin  kuohuvan  ulapan  ryntäät, 
jo  vaikken'  pienoistouhujen  pirta, 
jo  jättinä  pyrkimys  kyntää. 


Käy  eespäin,  tahikka  sorrut  alle, 
niin  soihtuas  nostaen  riennä, 
et  elä  hetkelle,  myös  tulevalle 
oot  ketjussa  renkaana  piennä. 


Siis  pikkupyyteet  ja  kääpiöpelko 
pois,  pois,  sillä  suurten  on  aika ; 
niist'  ota  voima  ja  viisaus,  selko, 
ja  y  h  t  e  i  s  y  y  s,  se  on  taika ! 


84 


Nouse  Itä! 


Vielä  Idän  taivaan  rantaa 
synkät  usvat  ahdistaa. . . 
Sieir  on  orjia  kuin  santaa, 
niinkuin  tehtaat  savuaa! 

Ja  ne  suitsuu  savuansa 
tuhansista  kidoistaan 
ja  sen  kanssa  Idän  kansa 
kohoo  ilmaan  avaraan. 

Idän  suuret  ihmispesät  — 
katso  sinne,  kaiken  näät! 
Sama  virsi  talvet,  kesät: 
leipää!  herrat  leppykäät! 

Kuohahda  jo  kurja  veri, 
iske  tulta  itkentään! 
Nouse  elon  kuollut  meri, 
jättilaissa  vyörymään ! 


85 


Ole  kevään  kansa! 


Jopa  murtui  murhaava  valta, 
ilokyynelet  kimmeltää, 
jopa  kohosi  hangen  alta 
tulisilmäinen  seppelpää. 

Niin  taas  povi  maaemon  hellii 
jälet  lahmaajan  lemmellään, 
niin  taas  vedet  vapaina  telmii, 
rannat  solmivat  seppeliään. 

Niin  taas  vanha  jälleen  on  nuori, 
vesojaan  lahokantokin  luo, 
niin  taas  latva  köyrtynyt  suori, 
maan,  taivaan  kun  mahloja  juo. 

Suur'  on  usko  elämän  valtaan, 
valon  valtahan  jälkeen  yön, 
elonhiukkaset  vuorenkin  paltaan 
yli  loihtivat  vihreän  vyön. 

Jospa  ihminen  tenhoutuisi 
kuni  keväässä  talvinen  maa, 
jospa  kasvaen  niin  kohouisi 
kuni  kasvi,  kun  lämpöä  saa. 

86 


Kuva  meissä  on  luonnosta  kyllä, 
kevätsykkäilyt  suonissa  on, 
hymy  nousevi  hymyilyllä, 
viha  murhaa,  talvea  on. 

Emme  silti  me  talven  alta 
ylös  uhmaten  kohota  voi 
kuni  luonto,  —  on  itsekäs  valta 
min  aikojen  vankeus  loi. 

Niin  emmekö? —  nousemme  vainen 
murennammepa  kahleet  pois, 
kevätlapsi  jo  on  nuorukainen, 
vielä  vanhakin  nuortua  vois! 

Ole  niin,  kuni  voimallansa 
kevät  vangitut  vapauttaa, 
ole  kansa  niin,  kevään  kansa, 
ole  voimakas,  voita  maa! 

Niin  silmäsi  säihkyä  anna 
nuorukainen  ja  neitonen 
ja  riemuten  kortesi  kanna 
kevättoivojen  alttarillen! 

Keväällä  191 1, 


87 


IV. 


Kahden  menneen  muistolle 


Ain'ei  löydy  moinen  kunto 
suureen  kutsumuksehensa, 
jossa  virka,  työ  ja  tunto 
sattuvat  niin  paikallensa. 
Siitä,  miten  työsi  kiittää, 
saapi  muistos  maineen  niittää. 

Että  suuri  kansakunta 
rengin  jalkain  juureen  vaipuu, 
tuntuu  kuin  ois  pelkkää  unta, 
ivaamahan  mieli  taipuu. 
Mutta  totta  kamalinta, 
vaikka  ivaa  surkeinta. 

Miljoonien  hengen,  onnen 
itsevaltiaaksi  pääsit, 
lyijy  antoi  sille  ponnen 
mitä  määräsit  ja  sääsit. 
Vallan  sait  ja  vallan  käytit, 
tyranniuden  ehdot  täytit. 

Tieto  oli  kauhus'  suurin, 
valistus  ja  ihmistunto, 

91 


ne  sä  koitit  perin  juurin 
lyödä,  ettei  kansan  kunto 
rohkenis  niin  itseluottaa 
että  voisi  haittaa  tuottaa. 

Ihailitko  ihmisluita, 
verta,  tuskaa  kyyneleitä, 
lyijyä  ja  hirsipuita, 
teurastusta,  pyöveleitä,  — 
tiedä  emme,  peittää  yösi, 
mutta  sitä  kertoo  työsi. 

Kaikki  mikä  oli  halpaa, 
mustaa,  julmaa,  pirullista, 
sen  sä,  käyttäin  vallan  kalpaa 
nostit  hornan  uumenista ; 
sen  sä  saatoit  maassa  voimaan, 
kauhut  kaikkialla  soimaan. 

Teurastaja,  pyövel'  suuri !  — 
Kohtalonko  iva  visto 
että  omiltasi  juuri 
sattui  koston  murhapisto! 
Kiittää  tyrmät,  jotka  täytit, 
ruoskat,  piilut,  joita  käytit. 

Sanaa  kyllin  synkeätä 
löydy  ei,  ei  mahdu  suusta, 

92 


joka  kuvais  työtäs  tätä ; 
kimmotkoon  se  hirsipuusta. 
"Kaikki  sovittaapi  hauta"  — 
muistoas  ei,  jumalauta! 


II. 

Lyheläntä  miehen  pätkä, 
karkeahko  ulkokuori, 
ihan  tavallinen  jätkä 
mutta  muuten  kultavuori 
jonka  laista  harvoin  tapaa ; 
sanat  suorat,  mieli  vakaa. 

Toveri  ja  veli  varma, 
jäyhä,  missä  tarvittihin, 
rohkea  kuin  meistä  harva 
jos  sa  kerran  kävit  mihin; 
todellinen  miesi  aatteen, 
et  vaan  nimen,  muotivaatteen. 

Raskas  oli  päivän  taakka 
jonka  kannoit,  kallis  leipä, 
kerjuutieltä  hautaan  saakka 
yhtä  kova ;  mutta  eipä 
murtanut  se  parhaintasi: 
ihmisyyden  tuntoasi. 

93 


Apuas  et  unhottanut 
missä  voit  ja  oli  paikka, 
etkä  siitä  toitottanut 
viimeisenkin  annoit  vaikka; 
sellainen  sä  olit  kunto, 
mies  ja  miehen  omatunto. 


Näyttämön*  et  reuhastanut 
kun  oi'  kiista  kunniasta, 
tanakasti  kiinni  vanut 
kun  oi'  tosi,  silloin  vasta ; 
tuskin  tietää  nimestäsi 
kuin  vaan  harvat  ystäväsi. 


Tieto  oli  sulle  kultaa, 
valistus  ja  kansan  valta, 
kaikki  muu  se  oli  multaa 
näytti  kuinka  korkealta. 
Sanas  kuului:    Eespäin  veljet, 
alas  kahleet,  auki  teljet ! 


Ruumiissasi  monet  arvet 
kirvelevät  kannoit  riski, 
joita  kapitaalin  sarvet, 
orjan  okaat  sinuun  iski ; 
nepä  sinut  viimein  veikin, 
päätti  kunnon  miehen  leikin. 

94 


Koruttomat  niinkuin  olit 
olkoon  sanat  muistollesi : 
miehen  lailla  tiesi  polit, 
tunsit  arvos,  oikeutesi; 
toverina  —  tuohan  riittää  — 
muistos  sinut  meihin  liittää! 


95 


Laki  ja  oikeus 


Ja  tuomarin  etehen  tuotiin  myös 
yks'  kuihtunut  vaimo  ja  lapsi : 
"Sua,  vaimo,  raskaasti  syytetään, 
—  miks'  rupesit  varkahaksi?" 

Ja  tuomarin  katse  on  ankara 
ja  ääni  on  niin  kolea  kovin, 
ja  vaimo  se  vaipuvi  polvilleen 
ihan  pelosta  halkeevin  povin. 

"Voi,  korkea  oikeus,  kuunnelkaa 
ja  armahtakaa  tämä  kerta, 
ma  maitoa  varastin  lapsellein 
kun  rinnoista  lähti  vaan  verta ! 

Vaan  verta  —  ja  lapsonen  nälissään 
niin  rintaani  repi  ja  itki 
ja  apua  ei  tullut  mistäkään 
vaikka  voivotin  tietä  pitkin!   ..." 

Käy  syyttäjä  tuomarin  etehen : 
"Lain  mukaan  tuomion  vaadin." 
Ja  tuomari  lausuu  :  "Tuomion  siis 
lain  puustavin  mukaan  laadin: 

96 


Viekäätte  tää  varas  vankilaan 
ja  myykäätte  varkaan  lapsi,  — 
tän  kerran  yhdeksi  vuodeksi  vaan, 
ens'kerralla  vertaa  kaksi." 

Ja  lautakunta  päätänsä  nyökäyttää  : 
Juu,  juu,  herra  tuomari,  joutaa! 
Ja  vaimo  se  viedähän  vankilaan 
ja  ostaja  lapsen  noutaa. 


Ja  tuomarin  etehen  tuotiin  myös 
yks'  kassan  kähvääjä  suuri : 
"Tottako,  herrani,  erehdys 
on  teille  sattunut  juuri?" 

Ja  tuomarin  katse  on  armelias 
ja  puhuvi  kohteliaasti 
ja  lautakuntakin  nyökäyttää 
niin  kovin  rauhoittavasti. 

"Ah,  erehdys  herrat  ja  oikeus, 
muir  on  näät  perhe  —  vaimo 
ja  tuloni  eivät  riittänehet, 
oli  menoni  suuremmat  aimo. 

Ma  vähäsen  lainaksi  otin  vaan 
ja  tietysti  maksan  sen  kerran, 

97 


jos  oikeus  olisi  suosiollinen 
ja  odottaisi  sen  verran." 

Ja  lisäksi  tuomarin  korvahan 
hän  jotain  kuiskaseepi 
ja  tuomari  ankara  kuulee  sen 
ja  lempeesti  tuomitseepi : 

"Pien'  erehdys  anteeksi  annetaan; 
myös,  herrani,  anteeksi  suokaa!  — 
Ja  te,  virkamieheni :  rikolliset 
vaan  oikeuden  eteen  tuokaa ..." 


98 


Vieläkö  toivoa?  — 


Vieläkö  kärsiä, 

vieläkö  toivoa, 

kun  meni  nuoruus  ja  kauneus  ja  voima 

ja  jäi  vaan  vaivat  ja  kohtalon  soima, 

katkerat  muistot  ja  toivoton  vanhuus?  - 


Vieläkö  kärsiä, 

vieläkö  toivoa, 

kun  kaikki  kaatui  mi  arvoa  kantoi, 

kun  mitä  pelkäsi  sitä  elo  antoi 

ja  mierontieltä  itsensä  rampana  löysi?  — 


Miksikä  kärsiä, 

miksikä  toivoa ! 

Jos  käsi  asetta  voi  kohottaa  sen  verran, 

niin  antaa  sen  vihlasta  viimeisen  kerran 

ja  pelastus  on  tullut  ja  tuskien  loppu. 


Kun  asiat  ovat  ''oikein  päin" 


Mies  myry  mittoi  lattiaa 
niin  kovin  allapäin 
ja  eukollensa  haastamaan 
hän  vihdoin  puhkes  näin : 

"Nuo  penskat  sietäis  tappaa  poit 

ja  joudat  sinäkin 

ja  sitten  minun  vuoro  ois, 

ma  joudan  kumminkin." 

Lens'  eukkorukka  seljalleen 
ja  päästi  parakan, 
ja  pienimpätä  helmoilleen 
jo  kääri  suojahan. 

"Krist'  siunaa  sinun  päätäsi, 
sie  olet  sekasin! 
Mun  täytyy  noutaa  lääkäri 
ja  mitä  pikemmin." 

i 
"No,  minkäs  tässä  keksii  muun 
kun  hampaat  naulaan  käy, 
ma  millä  täytän  teidän  suun, 
ei  työtä  mistään  näy." 

100 


Nyt  eukko  pikkaraisen  tuo 
jo  miehen  polvelle : 
"Jää  sinä  kotiin  lasten  luo 
ja  hoida  hyvin  ne." 

Niin  lähti,  palas  illalla 
rentona,  märkänä 
ja  kainalossaan  pussissa 
toi  hieman  evästä. 

Ja  sitä  jatkuu ;  kotona 
nyt  miesi  olla  saa, 
muutella  lasten  resuja 
ja  lullaa  keinuttaa. 

Paikkailla  eukon  hametta 
ja  sukkaa  parsia 
kuroa  lasten  nuttuja 
ja  keittää  puuroa. 


101 


Voi  kauheaa! 


Tuo  porsastelu,  totta  vie, 
on  mennyt  aivan  ääriin; 
se  ennen  oli  herrojen, 
porvarien,  pappien, 
nyt  se  juutas  kirnuaa 
jo  vallan  moukan  sääriin. 


Ajatelkaa!  —  Aisakki, 
tuo  ennen  miesi  vakaa, 
litviikinsä  juuri  sai, 
puolloista  poortin  päälle  kai, 
sen  illalla  jo  mässäs,  joi, 
nyt  kohmelossa  makaa! 

Ei  siinä  kaikki,  sanovat 
hän  käyskel  Liskan  kanssa, 
ja  mitämaks  he  tekivät 
sen  tietää  kohtu  tietäjät;  — 
tuo  kaikki  kauhistavaa  on, 
oi  rakas  kristikansa! 

102 


Mut  pahin  sanomatta  on, 
ja  siinä  se  on  sakka, 
eukot  tietävät  jo  sen 
ja  viestit  lentää  kylällen : 
nääs  Aisakilla  ryötällä 
on  vanhass'maassa  akka! 


103 


Veli  Myöhäselle 


Kas,  se  pyörii,  pyörii  sittenkin 
vaikk,  koitit  vastaan  siekin,  homesuu. 
Nääs  talven  takku  vaihtuu  keväisin 
ja  vesat  kasvaa  lahokantoihin  — 
taas  huminoipi  siinä  uusi  puu. 

Noin  se  pyörii,  toki  pyöriikin 
ja  ihmisrahju  pyörii  eteenpäin; 
eteenpäin  —  no,  ekhä  väkisin, 
mut  sinne  lastu  minne  virtakin 
ja  määrää  kohti  matkatahan  näin. 

Näin  mekin  etenemme,  mekin  jo  — 
ehkei  sentään  kovin  kiitellä, 
on  kovin  karu  tuo  meidän  vainio 
ja  perin  syvä  syiden  alhosto, 
ei  sieltä  hevin  nouse  elämä. 

Mut  kädet  ristin  emme,  sittenkään, 

heittäydy  "herran  haltuhun"; 

me  saimme  syntyissämme  oman  pään 

ja  elämältä  halun  elämään 

ja  tiellä  tapasimme  taistelun. 

104 


No,  terve  sitten !  —  sua  vuotinkin 
oi  veli  Myöhänen  —  kas  se, 
astuos  vaan  esiin,  riveihin, 
mies  olet  silti,  vaikka  myöhäkin, 
siis  istu  vaikka  peräpenkille ! 


105 


Uuden  ajan  ukolle 


Aika  vierii.     Päälaellesi  ukko, 
sataa  arvokasta  ajan  lunta ; 
aukcs  sulle  monen  pulman  lukko, 
kasvaa  kokemukses  kultatukko, 
yhä  hyörit,  vähän  otat  unta. 

Hehkuvana  vielä  harmaapäänä, 
sydämesi  on  kuin  nuorukaisen  ; 
nuorten  lailla  parhaimpana  säänä 
valmis  leikin  lyöntiin  melkein  päänä,  - 
tunnet  arvon  ilon  murenaisen. 

Kun  jäi  juurillensa  ikäisesi  toiset 
vanhoin  ajatuksin  happanemaan, 
au'oit  sinä  vanhat  kapaloiset, 
seuloit  aatteen  virrat  kaikenmoiset, 
riensit  nuorten  kera  taistelemaan. 

Kesken  kylmän  elon  temmellyksen 
kun  sun  seurahasi  kulloin  satun, 
tunnen  olennossas  soman  viehätyksen, 
uuden  ajan  ihmishenkäyksen.  — 
Kunpa  voisi  hiihtää  moisen  ladun. 


106 


V. 


Työväen-Opiston  uuden  talon 
avajaisiin 


Mustan  leivän,  suolakalan, 
kuokan,  hallan  kotimaa 
sirotteli  sinne  tänne 
tyttäriään,  poikiaan. 
Köyhät  eväät,  kevyt  lasti 
lähtevillä  lähteissään, 
saivat  mukaan  raskaan  mielen, 
raakaa  voimaa,  jäykän  pään. 


Kuokan  oppi,  vaivan  tuttu 
takas  täällä  raa'an  työn, 
toinen,  kevyt  tiedon  lasti 
takas  eelleen  hengen  yön. 
Kirkot,  kapakat  ja  kortit, 
siinä  kolmiyhteys, 
joihin  nojas  hajajoukkoin 
pyrinnöt  ja  kehitys. 


Mukanaan  vie  ajan  virta, 
kantaa  kaikki  laineillaan, 
niinpä  heimon  pyrkimykset 
kohotti  se  loastaan. 

109 


Ajan  pyrkimysten  pyöriin 
hamui  kädet  känsäiset, 
voima  huokui  kotimaasta, 
täältä  tavat,  tarpehet. 


Apinoitiin  puolin,  toisin 
pyrkimysten  pyörteitä, 
kirkkojenkin  kellareissa 
virkos  hieman  elämä; 
syntyi  seura,  syntyi  toinen, 
kasvoi  kaunis  innostus, 
saamain,  sadatusten  sijaan 
kuului:  raittius!  valistus! 


Viel'  ei  päässyt  pinteistänsä 
tosivoimain  väkevyys, 
vielä  johti  mustat  miehet, 
usko,  tavat,  entisyys ; 
riuhtoi  sinne,  riuhtoi  tänne 
ajan  pyörre  joukkoja, 
tuonne  veti  kalamiehet, 
tänne  itsetajunta. 


Sieltä  pohja  tankin  talon, 
historian  tunnette.  — 
haalittiin  se  vartijaksi 
murrosajan  portille; 

no 


nirui  täältä  tiedon  muru, 
pimitystä  virtanaan, 
vapautusta  saamaan  tulleet 
talutettiin  karsinaan. 


Tuttu  juttu  :  kaikki  keinot 
käyttää  kansan  kahlija, 
laatukonstit  kun  ei  auta, 
ryöstöä  ja  petosta. 
Määräs  sentään  ajan  arpa : 
tietköön  joukko  tahtonsa! 
Siksi  tää  nyt  seisoo  tässä 
meidän  opinahjona. 


Solui  niinkuin  itsestänsä 
ase  meidän  käsihin 
ja  se  tapas  käyttäjänsä 
hehkuvaisin  sydämin. 
Ennen  oli  tilaa  liikaa 
vaikka  kuinka  kutsuttiin 
loppui  tila  veljyisinkin, 
vaikka  kuinka  ahdettiin. 


Kansa  apuun  ojensihe  — 
tässä  on  nyt  tulos  se, 
eikä  koskaan,  huomennakaan 
avun  lähde  kuivune. 

111 


Kansan  käsi,  yhteisvoima, 
se  voi  murtaa,  rakentaa, 
se  voi  lyödä  taikka  nostaa, 
vanpita  tai  vapauttaa! 


Suur'  on  tiedon  kultalähde, 
syvä,  ehtymättömin 
ja  kun  kerran  siitä  maistat 
janoatkin  yhätin,  — 
Tulkaa  tänne  osattomat, 
täältä  sitä  tarjotaan; 
ensi  janoon  saatuanne 
käykää  itse  jatkamaan ! 


Jatkakaa,  ja  maailmalle 
käykää  kauhaa  ojentain, 
siitä  sekin  janoon  syttyy  — 
tuo  on  juoma  jumalain !  — 
Janoon  sytyttyään  sitten 
tietää,  mitä  tekee  se ; 
ennen  sitä  eipä  meille 
uusi  päivä  valkene. 


Ihanteille  yleville 
avartukoon  ukset  nää, 
että  lämpee  myöskin  sydän 
samalla  kuin  täyttyy  pää, 

112 


että  riitain  rähinöissä, 
maailma  kuin  jäineen  lyö, 
herpoais  ei  voima,  tarmo 
eikä  kylmyis  innon  työ. 


Ja  niin  vuotten  vieriessä, 
kun  tää  ahjo  kuumentaa, 
kun  sen  sepät  takoo,  takoo, 
heimon  päivä  valkeaa.  — 
Siispä  tänne,  osattomat, 
tääir  on  aarteet  avoinna ; 
itse  niitä  tarvitsette, 
myöskin  veljesmaailma ! 


113 


Astorian  S.  S.  Kodin  avajaisiin 


Niinkuin  villit  luonnon  voimat 

ihmistahdon  alle  taipuu, 
niinkuin  korven,  hallan  mahti 

viljelijän  eessä  vaipuu, 
niinkuin  jäykän  raaka-aineen 

ihmiskäsi  sivistääpi, 
niinkuin  kevähässä  talven 

jäiset  jäljet  häviääpi, 


Niinpä  aatteen,  hengen  mahti 

murtaa,  taltuttaa  ja  muovaa, 
niinpä  historia  johtaa 

ihmiskunnan  voimaa  luovaa, 
niinpä  villi,  raaka,  ruma 

ihmisessä,  elämässä, 
taipuu  alle  järjen,  tiedon, 

kypsyy  vapaus  hedelmässä. 


Aineen  orjuus,  hengen  orjuus, 
vaiva,  puute,  onnettomuus 

haihtuu,  vaihtuu,  ihmisille 

jääpi  tyydytys  ja  somuus} 

114 


niinpä  aineen,  hengen  voimat 
ihmiskunta  kerran  voittaa, 

niinpä  kauan  ikävöity 

vapaus  meille  kerran  koittaa. 


Katso !  Niinkuin  merten  laineet 

kuohuin  soutaa  ulapoita, 
niinkuin  raju  tuulen  humu 

huutaa  riennon  tuokioita, 
niinpä  kuohuu  ihmismeri, 

niinpä  kiehtoo  ajan  tuulet, 
niinpä  kuohuu  tunteet,  veri, 

julki  sen  jo  huutaa  huulet. 

Katso!  Alimpana  olleet. 

orjat,  yöhön  uuvutetut, 
joita  painoi  vallan  mahti, 

ryösti  sudet,  johti  ketut, 
katso,  ne  jo  joukoin  herää, 

ne  jo  uhmaa,  päätä  nostaa, 
orjuutensa  kolhut,  piinat 

ihmisyyteen  nousten  kostaa. 

Katso !  Missä  ennen  sortui 
ruoskittava  iskun  alla, 

miss'  ei  ennen  toveria 

ollut  uhriks'  sortujalla, 

115 


siinä  nyt  jo  —  konsa  heikon 
tallaa  raaka  mahtivalta  — 

koho©  vastalause  jyrkkä 
viereltä  ja  maailmalta. 

Nyt  jo  oivaltavat  orjat 

miss'  on  voima  voimattoman 
ennen  johti  tahto  toisen, 

ottavat  nyt  tahdon  oman, 
kättä  lyövät,  kautta  maitten 

yhtyy  veljesketju  sankka; 
miljoonien  yhteisvoima  — 

siinä  voiton  perus  vankka  I 

Ja  kuin  muinen  alttareita 

kohos'  epäjumalille, 
niinpä  aatteen  temppeleitä 

kohoaa  nyt  ihmisille; 
missä  ennen  mielen  kahli 

usko,  tai'at,  orja  pelko, 
siinä  toimii  tieto,  järki, 

pyrkimyssä:  kaiken  selko. 

Mutta,  katso,  yhtyy  nekin 
jotka  meitä  orjuuttavat, 

jotka,  hien,  kynelemme 
päärlysinä  kokoavat, 

katso  kuinka  meitä  varten 
valtakeinot  kättä  lyövät, 

116 


asemaansa  pylvästävät, 

riistojansa  yhteen  lyövät. 

Se  on  merkki :  viime  taisto, 

historian  murros  suuri 
edessä  on.     Yhtykäämme! 

se  on  neuvo  meille  juuri. 
Yhtykäämme,  heimorippeet 

tankin  kurkihirren  alla 
niinkuin  yhtyy  toverimme 

kaikkialla  maailmalla. 

Kurja  pettää  yhteistyössä, 

raukka  hiipii  kautta    rantain. 
Mit*  ois  pyhää,  ellei  vapaus, 

riemuin  soihtua  sen  kantain ! 
Mit'  ois  pyhää,  ellei  tieto 

ett'  on  oikeuden  puolla. 
Vaan  sen  eteen  kannattaapi 

taistella  ja  vaikka  kuolla! 

Korkealle  vaatimukset, 

ihanteet  —  ei  pilviin  asti, 
mutta  maahan,  elämäämme, 

onneen,  siihen  valtavasti ! 
Veljyys,  luja  veljyys  olkoon 

meille  voiman  antajana. 
Ihmisyyden  eteen  kaikki ! 

siinä  pyhä  tunnussana. 

117 


Kohti  Edeniä 

PohjoiB-Minnesotan    suom.    sosialistien 
kesäjuhlaan  24.  6.  1911 


Jos  sammuisi  päivyen  valo, 
yö,  himmeät  tähtöset  jäis, 
viljamaistamme  tulisi  salo, 
sivistyksemme  pois  häviäis 
ja  ihmiset,  jäisimme  tänne 
maan  korpihin  taistelemaan, 
joka  miehellä  ase  ja  jänne 
ja  kohtalo  kourissaan; 


se  onnettomuus  olis  suuri, 
se  kaamea,  kauhea  ois, 
mut  kummempi  ei  kuin  juuri 
on  monen,  jos  peite  on  pois. 
Sa  näethän  —  ainaista  yötä, 
valotonta  ja  hirvittävää, 
ylivoimaista  taistoa,  työtä, 
ei  konsana  sen  hedelmää. 


On  raatajan  kohtalo  moinen, 
sen  heikkojen,  kurjimpain, 
vastakohtana  kohtalo  toinen 
ain'  nauttia,  nauttia  vain. 

118 


Me  raadamme — työmme  on  turhaa 
vaikk'  kaikki  se  kalliisti  luo; 
me  iskemme  —  iskemme  murhaa, 
lyö  meidät  ja  nostaa  nuo. 


Jos  meillä  on  päivyen  valo, 
miks'  meillä  on  niin  pimeää? 
Jos  meidän  on  viljelty  salo, 
miks'  lapsemme  leivättä  jää? 
Jos  raadanta  siunausta  tuottaa 
ja  raataja  luoja  on  sen, 
miks'  ei  tohdi  raataja  luottaa 
oman  kuntonsa  oikeutehen? 

Jos  valistus  vapauttaapi, 
jos  orjuutta  poistaa  työ, 
miks'  raataja  niin  vajoaapi, 
on  orja  ja  almuja  syö? 
Ja  vihdoin,  jos  voiman  on  valta, 
jos  oikeuden  se  jaottaa, 
miks'  ei  nouse  orjuuden  alta 
ken  voiman  sen  juur'  omistaa? 

Kas  tiedottomuuden  on  valta 
ja  sen  kautta  orjuuden  yö; 
ken  nousta  vaan  voipi  sen  alta 
se  kahleensa  murskaksi  lyö; 

119 


ja  huutavi  seuraajillensa : 
se  ottavi  oikeutensa, 
se  ryöstää,  jos  muuten  ei  saa 
päin  ylväin  te  näin  kohotkaa ! 


Seis.  kuulehan,  sin'  olet  nuori 
ja  silmäsi  säihkyelee 
ja  tuossa  on  ase,  se  suori, 
käy  eespäin  ja  jotakin  tee, 
lyö  säälittä  kun  näet  väärää 
ja  heikkoa  nostaos,  niin, 
niin  rynnistä  kohden  määrää 
itse-luomaasi  Edeniin! 

Ja  katsohan,  lippusi  juureen, 
tuon  hulmuvan  vapautta  päin 
ne  kaartuvat  piirihin  suureen 
sitä  riemulla  riennättäin. 
Ja  ken  sitä  lippua  pelkää, 
hän  onneton  veljemme  on,  — 
siis  elkäätte  viipykö,  elkää, 
vaan  eespäin  mars',  marsvoittohon! 


120 


Raivaajan  talon  avajaisiin 


Raivaajien  laulu. 

Raatajat  ne  raataa 

ja  raivaajat  ne  raivaa, 

korpia  ne  kaataa 

ja  hallasoita  kaivaa 

ja  moni  vaara  vastus  heitä  kohtaa. 

Mut  halla  heitä  säikkyy 

ja  usvat  heitä  lymyy 

ja  päivä  heille  väikkyy 

ja  huomen  heille  hymyy 

ja  uudet  alat  aukee  askeleista. 

He  taistelee  ja  kärsii 

ja  sinnillänsä  nostaa, 

ja  pettua  he  järsii 

mut  vehnäleivin  kostaa 

ja  lasten  tie  on  sileä  ja  suuri. 

On  usein  mieli  musta 
ja  epätoivo  painaa, 
mut  taasen  lohdutusta 

121 


uus'  voitto  heille  lainaa 
ja  oikeudess'  on  heidän  taiston 

pohja. 

Ja  moni  heistä  sortuu 

niin  kesken  taistoansa, 

mut  poika  astuu  auraan 

ja  jatkaa  vakoansa 

ja  vainiot  ne  liittyy  vainioihin. 

Ja  joka   vako   liittää 

ain'  langan  elon  loimeen 

ja  onnen  idun  siittää 

ja  kiihottavi  toimeen 

ja  maailma  se  täyttyy  siunauksella. 

On  heidän  kuori  karkee 

ja  moni  heit'  ei  kiitä, 

mut  huomene  kun  valkee 

ei  kiitos  heille  riitä, 

he  ovat  silloin  kansan  kuninkaita. 


Hävittäjän  laulu. 

Min  sinä  raadat  ja  rakennat 
sen  minä  murskaan  ja  lyön, 
kantapäilläsi  aina  ma  kuljen 
ja  turhaksi  teen  sinun  työn, 

122 


Sa  hirmuna  myrskynä  joskus 
mun  vastaasi  tulevan  näät 
ja  sun  ylpeät  teelmäsi  sortuu 
ja  itse  sa  alle  jäät. 

Tai  isken  ma  parhaimpaasi, 
sen  salaa,  saastutan,  syön, 
ma  pimennän  onnesi  päivän 
ja  teen  siitä  synkeän  yön. 

Haa,  ihminen,  viisas  ja  vahva, 
min  olen  valtias  sun ; 
sa  näetkö  verta  ja  tuhkaa, 
ne,  ne  ovat  jälkiä  mun ! 

Sun  veri-  ja  kyynelevirtas 
ei  konsana  kuivua  saa, 
yötietä  ma  yhäti  johdan 
sun  lastasi  kalpeaa. 

Sa  pyrit  ja  onnea  halaat, 
vapautta  —  vuottele  vaan, 
ma  lähetin  renkien  armeijan 
jo  aikoja  maailmaan. 

Ne  kehdosta  hautahan  saakka 
vaanivat  jälkiä  sun, 
satasormin  ne  saartaa  ja  kahlii 
ja  iskevi  vapautetun. 

123 


Ne  kiehtovat  toistansa  vastaan 
ja  niin  veli  veljensä  lyö, 
niin  toistansa  riistää  ja  murhaa 
ja  ihminen  ihmisen  syö. 

Haa,  noin  sinä  toivot  raadat 
ja  turhaa  on  sinun  työs, 
ma  myrskyllä  päiväsi  kylvän 
ja  itkulla  täytän  sun  yös. 

On  hävitys,  yö  minun  valtaa, 
yö  valtani  on,  pimeys 
ja  niillepä  kuorossa  kaikaa 
viel'  yhätikin  ylistys. 


Voittajan  laulu. 

Jos  sinä  vaanit,  ma  valvon, 

jos  sinä  sorrat,  ma  seison, 

jos  sinä  murrat,  ma  muuraan; 

sammutat  tulta, 

ma  sytytän,  sytytän, 

kiedot  ja  kahlit, 

ma  kahleita  katkon, 

valheita,  silmuja,  solmuja  ratkon. 

Ja  jos  sinä  usvasi 
yllemme  heität, 

124 


niin  minä  myrskynä 
huudan  sen  halki, 
ja  jos  sinä  ohdakkein 
polkumme  peität, 
ma  lauluni  lehvillä 
lakasen  sen  okaat. 

Sorrit  mun  siskoni, 

murrit  mun  maammoni, 

veit  minun  veljeni, 

hävitit  mun  heimoni ; 

orjana  ne  uuvutit, 

pyövelein  ne  piinasit; 

valon  pidit  vankina, 

pimeätä  annoit, 

vuosisadat  valehia 

nälkähämme  kannoit 

ja  heltynyt  et  kurjan  kyynelistä. 

Siitä  on  singfonnut 

koston  kipen'  kirkas, 

siitä  on  syntynyt 

voittajalle  valo. 

Et  kahli  enää 

raatajan  lasta, 

kas  orja  jo  nousevi 

ylös  kuolemasta 

ja  tuhat,  tuhat,  tuhat  kättä 

soihtua  sen  kantaa ! 

125 


Lippu  ylös! 


Kuule,  kuinka  elon  humu 
huuhtaa  äänin  kiehtovin, 
katso,  kuinka  öinen  sumu 
häipyy  aamun  tuulihin ; 
hurja  riennon  kiihko  palaa, 
vietit  ryntää  vastakkain, 
toiset  iskee,  toiset  halaa, 
vaiti  kuollehet  on  vain. 

Kamasaksat  markkinoilla 
kiistäin  vaihettaa  ja  myö, 
verovoudit  vainioilla 
kilpaa  paalujansa  lyö, 
pelurit,  ne  pöydillänsä 
kiihtyin  iskee  valttejaan, 
"pöytä"  kasvaa  yhtenänsä, 
nousten  puoleen  maailmaan. 

Katso,  kuinka  kuohuu  kansa, 
untot  hieroo  silmiään, 
vangit  riuhtoo  kahleitansa, 
orjat  mittaa  itseään ; 
miehen  nälän  näivettämän 
valjut  suonet  sykähtää, 


kyltyneen  jo  elämähän 
uhmailmein  nousee  pää. 

Temppelien  lumo  haihtuu, 
lohtu  niiden  on  jo  ies, 
tiedon  pajat  sijaan  vaihtuu, 
pyhäks  muuttuu  kotilies. 
Äidit  väsyy  rukouksiinsa, 
auttanut  ei  jumala, 
katsovat  he  lapsosiinsa : 
teistä  nousee  auttaja ! 

Valo  pursuu  "vakan  alta", 
järjen  tammet  laukeaa, 
nousee  ihmisyyden  valta, 
jalot  voimat  kohottaa ; 
alkaa  valon  ristiretki, 
voittokulku  vapauden, 
nyt  jo  lyönyt  on  se  hetki, 
riviin  joukot  joutuen ! 

Lippu  ilmaan  nostakaatte 
suuri,  verenpunainen ! 
Rynnistäkäät,  laulakaatte 
laulu  yli  mannerten: 
Tää  on  joukko  noussut  yöstä, 
koottu  tuskain  lapsista, 
näännytetty  orjan  työstä, 
hien,  helteen  polttama. 

127 


Synkkä  joukko,  synkkä  tahti, 
mut'  on  uljas  määrän  pää, 
ihmiskunnan  aamun  vahti 
ompi  nähkääs  joukko  tää. 
Vaikka  rääsyt  riepottavi, 
se  on  isäin  merkki  vaan, 
meille  aitat  aukeavi 
ja  me  juhlaan  puetaan. 

Nouskaa  puutteen  lätäköistä, 
sorron  soista  ryömikää, 
vapahaksi  orjan  vöistä! 
ihmisyyden  määrä  tää. 
Väri  lippumme  on  veri, 
oikeutta  huutaa  se. 
Eespäinl  Vyöry,  vyöry  meri! 
Ylös  voitonlippumme ! 


128 


TOLLC  KAIVOLA 

RUNOELMIA 
I. 


Kalle  Toivola  (Tolle  Kaivola),  jonka  köy- 
hälistön henkeä  uhkuvat  runosepitelmät  tässä 
tarjotaan  lukijalle,  oli  köyhän  mökkiläisen  poika 
Terijoella  Wiip.  l.  Syntynyt  13  p.  Tammik.  1884. 
Parempain  elämänmahdollisuuksien  taistelun 
toivo  toi  hänet  Amerikaan  v.  1897.  Mutta  kuten 
monelle  toiselle  niin  Toivolallekin,  oli  se  tais- 
telu ankaraa.  Hän  joutui  työttömäin  armeijaan 
aika-ajoin  syöstynä,  käyttämään  sitä  tavallista 
varattomain  matkustustapaa,  "ripakyytiä"  eli 
"karja-Pullmannin  alinta  makuusijaa",  jonkalai- 
sella matkallaan  hänet  kuolettava  tapaturma  koh- 
tasi viime  vuoden  (1911)  toukokuulla  Ashtabulan 
ja  Clevelandin  välillä.  Jälkeensä  jätti  hän  jou- 
kon julkaisemattomia  runoja,  jotka  tässä  ennen 
julaistujen  kera  kokoelmaan  koottuna  ikuistute- 
taan  mahdollisimman  alkuperäisinä.  Jotkut 
niistä  eivät  ehkä  kestä  runouden  raskaampaa  ar- 
vostelua, mutta  käsitettäissä  niitä  omaoppineisen 
työnraatajan  kovan  elämäntaistelun  lomassa  läh- 
teneinä sydämenpulpahduksina  eikä  pelkkänä  ru- 
nohelinänä,  on  niillä  arvonsa. 


Orjuus  ja  vapaus 


Kärsi  kansa  sorron  yötä 
Kaiken  antoi,  kaiken  tuotti. 
Rukoili  ja  teki  työtä 
Rukouksiin  uskoi,  luotti 
"Luoja  sääti  meille  ansan", 
Huokas  orjat  uskossansa. 

Raatoi  orjat  minkä  jaksoi 

Rikkautta  sortajille 

Jotka  viikon  palkan  maksoi 

—  Kuivan  leivän  —  raatajille 

—  Tunto  sanoi :  tää  on  vähän 
Kirkko  käski  tyytymähän. 

Tunsi  orja  kahleen  painon 
Vaan  ei  nähnyt  vapautusta. 
Tunsi  vääräks'  veljesvainon 
Mutta  vallan  mahti  musta 
Käski :  tapa  veljes  vaan 
Se  on  hyöty  isänmaan  — . 

Mutta  viimein  heräs  järki 
Kautta  vuosisatain  maannut. 
Orja  kahleensa  kun  särki 

133 


Eikä  särkemästä  laannut 
Herättyään  unestansa 
Vaan  se  vaatii  vapauttansa. 

Kuule  nainen,  kuule  miesi 
Veli,  sisko,  tee  jo  vala 
Kuivaa  itse  kyyneleesi 
Elä  tunteitasi  salaa 
Vanno  vala  suora  näin : 
Vapauteen,  eteenpäin ! 

Emme  nuku.  emme  houraa 
Ennen  meit'  on  nukutettu 
Nyt  on  monta  luista  kouraa 
Kovaan  nyrkkiin  puristettu 
Ja  ne  nyrkit  uhkaa  —  keihin? 
Sortajihin,  pyöveleihin! 


Kahleet  pois !   nyt  huutaa  kansa 
Ja  syvyyksistä  nousee  suuret  joukot 
Nyt  orja  pesee  noen  kasvoistansa 
Ja  tyhjäksi  jää  tehtaan  tummat  loukot. 
—  Näin  raatajat  ne  kokoo  joukkoansa 
Vapauden,  valon  juhlahansa. 

Tää  päivä  Toukokuun  on  ensimäinen 
Työn  raskaan  raatajien  juhla  yli  kansain. 
Nyt  päänsä  kohottaa  työn  jalo  jättiläinen 

134 


On  kumouksen  päivä,kahleitten  ja  ansain 

—  Ja  valtaluokka  kysyy  ihmeissänsä : 
"Mit'  onkaan  orjilla  nyt  tekeillänsä!" 

Ja  orjat  vastaa  miljoonista  suista: 
Emme  enään  teidän  holhoukseen  luota, 
Kun  meit'  ei  hallitukset,  jumalatkaan  muista, 
Niin  itse  tahdomme  nyt  onneamme  luoda. 

—  Ei  mahtikäskynne  nyt  mitään  auta, 
Ei  murha-aseenne,  ei  tuli  eikä  rauta. 

On  valtaherrat  kovin  kauhuissansa, 

Porvarit  ne  pauhaa,  papit  parkuu. 

"Miks'  ei  orjat  pysy  alallansa?" 

He  kukin  kuiskaa  —  mutta  juoksee  karkuun 

—  Ja  näyttää  siltä  kuni  hetken  oisi 
Sortovalta  kaikkialta  pois. 

Vaan  kaikkialla  nousee  työläiskansa 
Ja  rahavalta  näkee  kummituksen 
Kun  pohjajoukko  päästää  huuliltansa 
Laulut  taiston,  vallankumouksen. 

—  Ja  nainen,  aina  ollut  alallansa, 
Jo  hänkin  tahtoo  näyttää  voimiansa. 

On  hetki  tullut  työlle  henkiselle 
Kun  joukot  liittyy  alla  punavaatteen. 
Veli,  sisko,  käsi  sydämelle 

135 


Ja  vastaa:  mit'  uhraat  ecstä  tämän  aatteen 
Mi  vaatii  ihmisarvon  ihmiselle 
Ja  työnsä  tulot  itse  tekijälle? 

Mit'  uhraat  eestä  aatteen  vapauden, 
Aatteen  puhtaan,  sorrettujen  hoivan, 
Aatteen  veljeyden  ja  tasa-arvoisuuden. 
Aatteen  köyhälistön,  työläisjoukon  oivan. 
Niin  vastaa  sisko,  vastaa  veli  tähän : 
—  Voisitko  sä  uhrata  ees  vähän  ? 

Oh,  vait,  niin  paljon  uhrata  sä  voit 

Jos  pelkäämättä  astut  lipun  alle, 

Sä  joukko,  mi  kaiken  rikkauden  loit 

Ja  työlläs,  taidollas  loit  loiston  maailmalle. 

Är  cnään  tahtoas  povessasi  kanna, 

Vaan  maailmalle  leimahtaa  sen  anna. 

5/1  19" 


1S6 


Nukkuvalle  orjalle! 


Kuule  vallankumousta! 
Vapauden  torvet  soivat. 
Köyhän  kansan  uskallusta 
Valtaherrat  vaikeroivat. 

—  Taisto  käypi.    Kaikk'  on  tiellä. 
Sinua  vaan  puuttuu  vielä. 

Kuule  täältä.    Kuule  sieltä, 
Heitä  katsees  kaikkialle. 
Kaikk'  on  köyhät  yhtä  mieltä: 
Edesvastuu  valtiaille! 

—  Mitä  sanot  sinä  tähän? 
Tyydytkö  vain  karsimahan? 

Kuule  totuutta  mi  ryntää 
Valtain  valhevaipan  alta. 
Yksin  et  voi  yössä  kyntää 
Joukossa  on  kaikki  valta. 

—  Tovereiir  on  taisto  hurja. 
Sinä  yksin  pelkäät  —  kurja! 

Nouse  orja,  nosta  pääsi 
Rikas  riistää,  vertas  imee. 
Katso  omaa  elämääsi 

137 


Kuinka  se  on  "kurja.  j)imec. 

—  Yötä  päivää  pusket  työtä 
Ain'  o\\  puutetta  ja  yötä. 

Kauvan  mitanneet  on  herrat 
Meille,  omin  mittoinensa, 
Antakaamme  saman  verran 
Heille,  omat  antimensa 

—  Nöyryys,  rukous!  —  Kas  sitä 
Ne  he  saavat  itse  pitää. 

Mitoin,  joilla  mittasivat 
pitää  heille  mitattaman. 
Työmme  tulot  anastivat 
Teemmekö  me  heille  saman  — ? 
Ei,  me  heiltä  ei  tahdo  mitään 
Otnaninic  kim  saatiinic  uitiiä. 

\'iciäkö  sa  nukut  yksin 
Toiset  taistelussa  hyörii 
Aina  vauhdin  lisäyksin 
Kehityksen  pyörä  pyörii. 

—  Pysäyttää  sit'  ei  voi  kukaan, 
Herää  orja,  astu  mukaan! 

1909. 


138 


Vannoin  valan  vakavan! 


Horjuin  ennen  elämässä, 
katsoin  kauan  kahta  puolta. 

—  Tuoir  on  joukot  mässäämässä, 
tuolla  puutteen  tuskaa,  huolta. 

Menin  joukkoon  puutteen  lasten, 

—  puutteessa  kun  itse  elin. 
Käännyin  puoleen  valtiasten, 
rukouksin   ruikuttelin: 

"Kuulkaa  herrat  armolliset, 
nimeen  pyhäin  Jumalien. 
Tääir  on  köyhät  puutteelliset, 
leipä  maksaa  tuskan,  hien". 

"Onhan  teistä  "kansa  kallis" 
"Isäin  maassa  ihanassa". 

Ettehän  te  meitä  sallis 
nähdä  nälkäkuolemassa?" 

Ei  he  kuulleet  rukousta, 
heltyneet  ei  kyyneleistä. 

—  "Se  on  Luojan  sallimusta", 
papit  pauhas  palkan  eestä. 

139 


"Luoja,  kuinka  sallit  tätä?" 

—  Käännyin  viimein  taivaan  puoleen 
"Ethän  lastes  elämätä 

tahdo  päättää  tuskaan,  huoleen?" 

"Jumalani,  käännä  pääsi, 
köyhän  puoleen  katsomahan. 
Katso  kuvaas,  tekemääsi ; 
kuinka  sitä  sorretahan!" 

Apua  en  saanut,  vaivaan 
vastausta  mitäkään. 
Pappi  lupas  ehkä  taivaan, 
Jumala  ei  sitäkään.  — 

Käännyin  puoleen  puutteellisten, 
vannoin  valan  vakavan: 

—  Sorruta  ei  —  jumaliste, 
alle  vallan  mahtavan! 

Nyt  en  horju  elontiellä, 
rukouksiin  luota  en ! 
Valani  mä  muistan  vielä, 
valan  eestä  taistelen!  — 


140 


Kutospaivana 


»> 


"Kiitospäivänä",  kuuluu  sana 
kaikkialla  huudetaan: 
"Orjat  nouskaa  mahtavana 
kiitosvirttä  laulamaan !" 

—  Porvarien  ääni  kaikaa: 
"Nauti  orja  hyvää  aikaa  I" 

Tämä  oiva  yhteiskunta, 
harvain  hallitsema,  mätä. 
Yhdet  nukkuu  rauhan  unta, 
toisilla  on  puute,  hätä. 

—  Eihän  herrat  siitä  huoli, 
eli  orja,  taikka  —  kuoli. 

"Juhlikaatte  palkkaorjat." 
Herrat  meitä  kehoittaa. 
"Laiho  kasvoi,  elot  sorjat" 

—  kiitosvirttä  veisatkaa! 

—  Nouse  orja,  nosta  pääsi! 
Herrat  sulle  juhlan  sääsi." 

"Tehän  elot  saitte  niittää, 
tehän  puitte  tähkäpäät. 
Miksi  ette  haluis  kiittää? 

141 


Taivaan  lahjaa  ylistää? 
—  Kiitä  orja,  kiitä  jo! 
Se  on  orjan  kohtalo".  — 


Nousee  vanha  proletaari, 
jäseniään  ojentaa. 
Selkä  käyrä,  niinkuin  kaari, 
orjan  leima  kasvoissaan. 

—  Näyttää  kouria  känsäkkäitä 
Kuulkaas  herrat,  nähkääs  näitä. 

"Näiir  on  tehty  niityt,  pellot, 
näiir  on  kasket  kaadettu. 
Näiir  on  puitu  teidän  elot, 
teidän  aittaan  ahdettu. 

—  Ketä  tulis  kiittää  tästä, 
palkkaorjan  elämästä? 

Tass'  on  proletaari  joukko, 
orjan  kahleet  heläjää. 
Kukaan  ei  oo  siksi  houkko, 
että  ryhtyis  "kiittämään". 

—  Emme  narraa  itseämme, 
siskojamme,  veljiämme. 

Lapset  rikkaan  tasavallan 
kulkee  tiellä  nälissään. 
Naiset  rahavallan  alla 

142 


painuu  lokaan,  häpeään. 

—  Leivänpuute  käskee  heitä 

ihmisyyden  lokaan  peittää. 

Sitte,  kun  on  meidän  valta, 
orjankahleet  katkotaan. 
Nousee  kansa  sorron  alta 
voittovirttä  laulamaan. 
Katoo  viime  sorron  häivä 
Silloin  meiir  on  kiitospäivä!" 


]43 


Veripäivä 

(Venäjällä). 


Pyssyt  paukkaa,  ratsut  laukkaa, 
Veripäivää  vietetään. 
Sankari  kuolee  —  raukka  nuolee 
Ruoskan  siimaa  veristä. 

Lapset  parkuu,  juoksee  karkuun, 
Ihmistaimi  itkevä. 
Ratsu  tallaa,  "nagaikallaan" 
Pyövel'  murskaa  pikku  pään.  — 

Pyövelien,  hirmuisien 
Päivätyö  on  päättynyt. 
Hovin  oivan,  verikoira, 
Tyytyväinen  lienee  nyt. 

Illan  suussa,  hirsipuussa 
Venyy  marttyr-ruumihit. 
Lesket  huokaa.  —  Sielun   ruokaa 
Kaipaa  pyhät  pyövelit  — 


144 


Erään  vallankumoukftellisen 
luovutettua 


Vapaa  maa  ja  vapaa  kansa; 
kaikkialla  "rauha"  vaan.  — 
Herrat  lukee  lakiansa : 
"Hirteenkö,   vai  —  ammutaan?" 

—  Ei,  vaan  tulkoon  armo  hälle; 
laitetaan  hän  Venäjälle  — !" 

Stolypini,  musta  peikko, 
silmukan  jo  valmiiks'  taittaa, 
kun  vaan  rakas  Teppo-veikko 
odotetun  uhrin  laittaa  — . 

—  Teppo,  hän  on  "rauhan  miesi' 
senhän  ryssä  hyvin  tiesi.  — 

Kansa  sanoo :  "ei  saa  hirttää !" 
Sit'  ei  viitsi  Teppo  kuulla. 
Tsaari  laulaa  toista  virttä, 
kun  se  sanoo:  "antaa  tulla!" 

—  Teppo  tähtilipun  alla 
täyttää  käskyn  tsaarivallan.  — 

Stolypini  "kaulaliinan" 
käärinyt  on  monen  kaulaan; 
pappi  tarjoo  leivän,  viinan, 

145 


"Tepon  kansa"  hymnin  laulaa: 

'Xapaata  on  elo  täällä, 
loista  se  on  Venäjällä. — " 

Tämä  vapaa  tasavalta 
"itsenäisen"  nimen  kantaa. 
Joskus  tosin  "tsaarimaalta" 
Nikolaikin  käskyn  antaa. 
—  Kun  se  sanoo:  "drastui  veli!" 
Murhan  malja:  kili.  kili  — , 


146 


Itsevaltiaan  kuvaa  katsellessa 


Missä  on  valtasi  korskea  konna, 
Jos  orjat  ei  valtaasi  tue? 
Missä  on  loistosi  korskea  konna, 
Jos  orjat  ei  päällesi  pue? 


Sinä  murhaat  orjia  korskea  konna. 
Kun  pyytävät  leipää  he  palan. 
Luuletko  vieläkin  korskea  konna, 
Kttä  vanMomme  keisarivalan? 


1  17 


Elämä  on  ennallaan 


Ajan  pyörä  pyörii  yhä, 
yötä  päivää,  arkee  pyhää. 
—  Toverit  on  touhunnassa. 
Elämä  on  ennallaan. 


Orjat  raataa,  herrat  makaa, 
Jumalat  piilee  pilven  takaa. 
—  Toverit  on  touhunnassa. 
Elämä  on  ennallaan. 


Papit  suurta  palkkaa  vastaan, 
puhuu  paljon  jumalastaan. 
—  Toverit  on  touhunnassa. 
Elämä  on  ennallaan. 


Kapinass'  on  köyhä  kansa, 
Orjat  kynsii  toisiansa. 
—  Toverit   on   touhunnassa 
Elämä  on  ennallaan. 


Roistot  pitää  kaiken  vallan. 
Orjat  nääntyy  sorron  alla. 

148 


—  Toverit  on  touhunnassa. 
Elämä  on  ennallaan. 


Noustaan  kaikki  köyhä  kansa, 
tovereina  touhuntaan. 
Kukaan  ei  saa  taistossansa 
tovereitaan  tallata. 
—  Tovereina  taistellaan. 
Elämäkin  muutetaan.  — 


14f 


Orjan  laulu 


Orja  mun  siitti,  orja  mun  kantoi ; 
orjaksi  äiti  mun  vieraalle  antoi. 
Orjana  kuljen  mä  maailman  tiellä, 

—  eihän  se  maailma  kahleita  kiellä! 

Orja  oi'  äiti,  orja  oi'  isä; 
minäkin  synnyin  orjaksi  lisää. 

—  Maailma  täynnä  on  orjia  kohta 
herrat  vain  orjien  kulkua  johtaa — . 

Isäni  raatoi  hikeen  ja  veriin ; 
orjan  kahleet  mä  isältä  perin. 

—  Muistaissan'  äitini  kyynelveet 
särkyvät    syömmeni    säveleet.    — 


Orjana  raadan  mä  isäni  lailla; 
aina  on  syömmeni  vapautta  vailla. 
—  Herrat  ne  orjien  hiestä  lihoo; 
orjia  vastaan  he  aseita  hioo. 


Orjana  tehnyt  oon  vuosia  työtä; 
lähteissän'  saanut  oon  kahleeni  myötä. 

150 


— Enempi  orja  jos  herroilta  vaatii 
—  herrat  jo  uusia  lakeja  laatii  — . 

Milloinka  oikeus  vääryyden  voittaa? 
Kousahan   orjien  aurinko  koittaa, 
jolloinka  orjia  kutsutahan 
joukolla  kahleensa  katkomahan?! 


151 


Sydän  taistossa 


Sykkii,  sykkii  sydämmen, 
Riehuu  rajusti! 
Mille  sykkii  —  tiedä  en. 
Kuka  tietäisi? 

Kuiskaa  tyttö   hymysuu: 
Se  sykkii  lemmelle! 
Ja  tytön  hymy  uudistuu: 
Rakkaudelle ! 

—  Ei  lempi  rintaa  riehuta, 
Sä  tunnoton. 
Ei  vereni  voi  kiehua, 
Kun  rauha  on  — 

Sykkii  syömmen  yhä  vaan, 
Miks'  yhä  vaan? 
Se  sykkii  eestä  isänmaan, 
Niin  sanotaan. 

Ei  maalle  syki  syömmeni. 

Konsanaan. 

Se  sykkii  eestä  kansani, 

jota  sorretaan. 

152 


Niin  sykkii  syömmen  rauhaton, 
yhä  vaan. 

Ja   mielen   halaa    taistohon 
kuumimpaan!  — 

Jo  näen  käden  ojetun 
—  Kas  toveri! 
Luottain  voittoon  puristan 
niin  lujasti  —  — . 


153 


Punaisten  hymni 


Sävel :  "Autuus  suuri,  oomme 
herran  kansa". 


Punaset  me  oomme  aatteitamme, 
Punanen  on  meidän  lippumme. 
:,:Porvarit  on  vastustajiamme 
Heist*  on  selvät  luokkarajamme.:,: 

Autuuden  me  luomme  toisillemme, 
Aatteessamme  aina  pysymme. 
:,  :Kehitys  on  meidän  ohjelmamme 
Sortajat  on  vihollisemme!:,: 

Vapaus  on  tunnussana  meillä, 
Orjuuden  me  poies  vaadimme. 
:,  :Mis'  on  sorto  vapauden  teillä, 
Siellä  liehuu  punalippumme. :, : 

Aate  suuri  ompi  edessämme, 
Vahv'  on  toisihimme  luottamus, 
:,  :Taistella  on  meidän  tehtävämme 
Kunnes  koittaa  kansain  vapaus. :, : 

Tämä  joukko  punanen  ja  vankka 
Pimentoihin  rynnätä  kun  saa, 
:,  :Silloin  katoo  sortojoukko sankka 
Orjan  kahleet  aina  katkeaa.:,: 

154 


Suoraan  eespäin  kuljetahan  aina, 
Kunnes  lyömme  alas  vääryyden, 
:,  :Eihän  silloin  orjan  kahleet  paina 
Kun  me  luomme  itse  vapauden, :, : 

Ihmisyys  mi  povissamme  hakkaa. 
Käskee  taistoon  eestä  sorretun. 
:, :  Ennen  emme  taistelusta  lakkaa, 
Kunnes  sortajamme  lyöty  on. :, : 


155 


Mitä  eUit  ihminen? 


Mitä  etsit  ihminen? 
Pyörit  ajan  pyörtehissä. 
Etsit  elon  iäisen; 
Nukut  onnen  unelmissa. 

Mitä  löydät  ihminen, 
Onneasi  etsiväinen? 
Löydät  "hurskaan"  sydämen, 
Se  on  kova,  kylmä  —  jäinen. 

Mitä  etsit  ihminen. 
Maailmasta  pimeästä? 
"Sallimukseen"  luottaen 
Itket,  huokaat  tämän  tästä. 

Mitä  löydät  ihminen. 
Elon  hurjan  taistelussa? 
Löydät  oman  kyynelen, 
Ilon  surun  ottelussa.  — 

Löydät  purren  punasen 
Surun  laakson  lainehissa 
—  Astut  purteen  laulaen : 
Viel'  on  voitto  saatavissa! 

150 


Tumma  tyttö  idän  maan 


Tumma  tyttö  idän  maan 
Sielusi  on  suruissaan; 
Naurat  julki,  itket  hiljaa, 
kun  sorto  niittää  valon  viljaa  - 

Tumma  tyttö  idän  maan 
Kansas  eestä  itket  vaan. 
Näen  silmäis  kyyneleen, 
Tuli  polttaa  sydämeen. 

Tumma  tyttö  idän  maan. 
Halveksien  kuolemaa 
Käyt  sä  kohti  korkeaa 
Vapauden  valkamaa  — 

Tumma  tyttö  idän  maan, 
Kanssa  veljes  kalvakkaan 
Ohjaat  kansas  vapauteen ; 

—  Uhraat  veres  viimeiseen. 

Tumma  tyttö  idän  maan 
Tule  kanssan  Pohjolaan! 
Tule,  viel'  on  taiston  aika, 

—  Silmissäs  on  voiton  taika  — 

167 


Tumma  tyttö  idän  maan, 
Pohjolassa  kaivataan. 
Tule  kanssan,  tule  vaan 
Siskojamme  johtamaan. . 


Pietari,   13— 5— <57- 


l.->s 


Nälkälaulu 

(panikin  varalta.) 


Pois  täältä  korvesta  raatajaveljet, 
Tehkäämme  liitto  jo  vakaa  : 
Vaikka  ois  eessämme  rautaiset  teljet, 
Niin  ryntäämme  niittenkin  takaa ! 


Pois  täältä  korvesta  —  auringon  valoon. 
Nouskaamme  elämän  työhön. 
Syttykööt  sydämet  polttavaan  paloon, 
Vaan  elkäänime  sortuko  yöhön  — 

Pois  täältä  korvesta  —  Voittoon  on  tiesi 
Jos  rohkenet  taistoon  sa  vainen. 
Nosta  jo  pääsi  sa  sorrettu  miesi 
Ja  katujen  kalpea  nainen. 

Pois  täältä  korvesta,  tyhjä  on  vatsas ; 
Vieläkö  pingotat  vyötäs? 
Nosta  jo  korkealle  hikinen  otsas' 
Ja  katso  kuin  sankari  työtäs ! 

Pois  täältä  korvesta,  jossa  vain  huoli 
On  raatajan  palkkana  työstään. 


Niin  moni  jo  veljistä  nälkään  kuoli, 
Kun  lailliset  ryövärit  ryöstää  — 

Pois  täältä  korvesta  raataja-joukko, 
On  raukka  ken  piilee  ja  pelkää. 
Täyttäkää  linnoista  jokainen  loukko, 
Vaan  elkäämme  nääntykö  nälkään ! 


160 


Uutisfarmari 


Heiluu  kirves,  heiluu  kuokka. 
Joka  päivä  sama  nuotti. 
Viljan  vei  jo  yläluokka  — 
Minkä  viime  kesä  tuotti.  — 

Kätkee  risut,  kaatuu  kaski. 
Uutta  alaa  yhä  raivaa. 
Työnsä  tulot  —  herrat  laski ; 
Voiton  veivät  ilman  vaivaa. 

Kasaan  joka  kanto,  juuri, 
Joka  kivi  ylös  maasta. 
Viljan  sato  ei  oo  suuri ; 

—  Veroista  sen  herrat  raastaa. 

Niittu  kasvaa  heinää  hiukan, 

—  Pellon  laita  perunoita. 
Itse  saa  hän  leivän  niukan. 
Toisten  pöytään  ajaa  voita.  — 

Perunatkin  panee  halla, 
Milloin  luonto  hyvin  suosii. 
Kaikk'  on  karja  velan  alla ; 
Lapsi  syntyy  joka  vuosi. 

161 


Sylkee  yhä  kourahansa 
Tasavallan  turpeen  orja. 
Mitä  voittaa  voimallansa, 
Veloista  sen  herrat  korjaa. 

Heiluu  kirves,  heiluu  kuokKa, 
Joka  päivä  sama  nuotti. 
Viljan  vei  jo  yläluokka  — 
Minkä  viime  kesä  tuotti.  — 


162 


Lopu  vuosi  —  Ala  uusi 


Lopu  vuosi  sorron,  pimeyden. 
Poistu  vääryys  ja  kyynelien  yö! 
Ala  vuosi,  aikakauden  uuden; 
Valon,  veljeyden  ja  vapauden  — 

—  Siunaa  totuuden  ja  rakkauden  työ. 

Lopu  vuosi  itkuin,  huokausten. 
Poistu  rahavallan  raaka  mahti! 
Ala  vuosi  kansain  tietoisuuden ; 
Köyhälistön  onnen,  ihanuuden, 

—  Et|f  oikeus  ois  ihmisonnen  vahti  . . 

Lopu  vuosi  viekkauden  ja  vainon, 
Poistu  köyhyys,  puute,  kärsimys. 
Ala  vuosi  orjain  aamuruskon. 
Sorrettujen  ihmisarvon  uskon. 

—  Saata  pimeyteenkin  heräys. 

Lopu  vuosi  verinen  ja  musta. 
Jo  tuikkaa  vapauden  tähti  uus! 
Ala  vuosi  tuoden  lohdutusta, 
Uutta  intoa  ja  uskallusta 

—  Vanhan  vuoden  vallankumous! 

1909. 

m 


II. 


Kesäinen  lempi 


Kesän  me  yhdessä  lemmittiin, 
Joka  ilta  mä  vahvistin  valaa. 
Keväällä  liittomme  tehtihin 
Se  tehtiin  metsässä  salaa.  — 

Syksyllä  myrskyjen  tultua 
Mä  vieläkin  heikosti  lemmin 
Vaan  talvi  kun  alkoi  joutua 
Mun  lempeni  jähtyi,  —  mä  emmin. 

Mä  näin,  että  hän  mua  epäili, 
Tuon  epäilyn  ai'oin  mä  poistaa. 
Mä  sanoilla  valaani  vahvistin, 
Vaan  silmistän  luki  hän  toista. 

Ei  syttynyt  lempeni  uudestaan. 
Sen  talven  kylmätkö  esti  — ? 
En  tiedä.  —  Sen  minä  tiedän  vaan 
Että  kesän  mun  lempeni  kesti. 

1904. 


167 


Kulkurin  kukka 


Kasvatin  ruusua,  kasvatin  kauan 
Se  puhkesi  purppura  kukkaan. 
Mä  luulin  sen  vievän  syömmeni  rauhan 
Jos  joutuisi  ruusuni  hukkaan. 

Sen  tyttöni  painoi  rintaansa  vasten, 
Oli  se  entistään  punasempi. 
Sai  tyttöni  huulilta  syntymäkasteen 
Ja  nimeksi,  —  tietysti :  lempi. 

Lähdin  mä  kauas  tyttöni  luota, 
Jäi  ruusuni  tyttöni  syliin. 
Aina  mä  muistelin  ruusua  tuota, 
Kun  kuljin  mä  kylistä  kyliin. 

Lauleli  tuuli  pitkistä  puista : 
"Voi  sua  kulkuri  rukka. 
Eihän  se  tyttösi  muinaista  muista. 
Kuihtui  jo  kulkijan  kukka." 


168 


Ennustus 


Tyttönen  pieni  tuo  tyrannimainen 
Kukat  niin  hentoset  jalkoihin  tallaa. 
Aivan  kuin  syksyn  harmaja  halla 
Ruusutkin  ruhjoo  tuo  lemmetön  nainen. 


Kun  viikkoja  vierii  ja  vuosia  luistaa 
Liitelet  tyttö  jo  lempesi  mailla. 
Pian  sun  käy  noiden  ruusujen  lailla ; 
Saat  kuihtuneet  kukkasi  kallisti  muistaa 


169 


Sääli 


En  lemmi  mä  tyttö  sun  avokaulaa, 
Enkä  sun  korkeaa  rintaa ; 
En  halua  haistella  tuoksuas  turhaa, 
En  kysy  pukusi  hintaa  — 


En  lemmi  mä  poskies  tehtyä  punaa ; 
En  kulmies  nokea  tummaa. 
En  lemmi  sun  tukkaasi  muokattua, 
—  En  koko  turhuus-summaa ! 


Jos  lemmin  ma  sua,  niin  —  usko  vaan 
Se  "lempi"  on  vallan  uutta. 
Sitä  lempeä  sääliksi  kutsutaan, 
Se  ei  liene  rakkautta. 


170 


Onni  ja  autuus 


Kuules  tyttö,  kuules  vain 
Kun  ma  puhun  onnestain 
Suita  yksin,  armahain 
Elämän  ja  onnen  sain. 

Kauan  maailmasta  hain 
Rikkautta,  onneain. 
Viimein  tummat  silmäs  näin, 
Onni  nousi  syömmestäin. 

Syliin  kun  sinut  sain 
Siinä  oi'  mun  taivahain. 
Suutelos  ma  vertasin 
Lemmen  pyhiin  jumaliin. 


Toiset  seuraa  jumalaa 
—  Pitkäpartaa  —  pilven  taa. 
Minä  täällä  löytänen 
Jumalan  ja  autuuden. 


Kun  sä  istut  sylissäin, 
Silloin  haihtuu  ikäväin. 

171 


Tenho  katse  tumma  tuo 
Autuuden  ja  onnen  luo. 


Vaan  jos  kohtalomme  lie, 
Että  raha  onnen  vie, 
Juodaan  malja  pohjaan  —  näin 
Sitten  kuollaan  sylikkäin. 


172 


Laulanko  tyttö? 


Laulanko  tyttö,  ma  kerrankin 
Sen  laulun,  mi  leimuvi  tulta? 
Min  synnytti  silmies  säihky  tuo 
Ja  keltaisten  kutries  kulta. 

Laulanko  tyttö,  ma  laulun  sen, 
Kun  laitoimme  lemmestä  lyhteen. 
Kun  silmäsi  lausuivat  lupauksen 
Ja  sydämmet  sykkivät  yhteen. 

Laulanko  muistoosi  hetken  sen 
Joka  lämpöä  rintaani  toisi. 
Se  poistaisi  poskelta  kyyneleen ; 
—  niin  sävelkin  sointua  voisi. 

En  minä  laula,  en  minä  voi ; 
Kukapa  lauluni  kuulis. 
Sorretun  ääni  niin  heikosti  soi, 
Sen  hautaushymniksi  luulis. 


173 


Kevätaamuna  kultaani  kuuntelin 


Kevätaamuna  kultaani  kuuntelin, 
kun  lauloi  hän  Suomelle  kesää. 
Kun  sirkat  ne  heinissä  hyppeli 
ja  pääskyset  puuhaili  pesää. 

Ja  korven  kuusessa  käkönen 
kun  kukahti  kerran  ja  kaksi. 
Mä  tunsin  jo  sykkivän  sydämen 
ja  vereni  kuumemmaksi. 

"Mitä  kaunista  maassa  nyt  olla  voi?" 
näin  mietin  ma  ympäri  pääni, 
kun  nouseva  aurinko  valoa  loi 
ja  kaikui  mun  kultani  ääni. 

Hän  lauloi  lämpöä  Pohjolaan, 
sulo  Suomehen  suvista  aikaa. 
Oli  tulta  ja  tenhoa  laulussaan, 
oli  äänessä  hurmaa  ja  taikaa. 

Hän  lauloi  elämää,  nuoruuttaan, 
vei  muistoni  lapsuuskesiin. 
Ma  huokasin,  huokasin,  huokasin  vaan 
ja  silmäni  sulivat  vesiin  — 

174 


Kihlalaulu 


En  minä  vanno, 

En  minä  lupaa ; 

En  minä  rakenna  tuulesta  tupaa. 

—  Lempesi  voimaan  jos  luotat  sa  impi. 

Silloin  on  elomme  onnellisempi. 


Vala  tuo  vannottu 
Kuolemaan  saakka, 
Siinä  on  elämän  ikuinen  taakka. 
—  Jospa  ei  meillä  lempeä  oisi, 
Liittomme  lujakin  särkyä  voisi. 


Sama  on  henki, 

Samat  on  aatteet ; 

Pois  jo  pappi  ja  vihki-vaatteet ! 

Kauvaksi  kaavat  ja  vihkiluku. 

Henkemme  hehku  ci  niihin  huku. 


175 


III. 


Kotikaipuu 


Illan  tullen  kun  työstäni  palaan 
Katselen  kauas  taivahan  rantaan. 
Pohjan  taivas  kun  roihuten  palaa, 
Se  mulle  laulun  aihetta  antaa. 

Silloin  mä  muistan  kansani  kalliin, 
Mi  ennen  ei  lakkaa  vapaustyöstään, 
Kunnes  ei  ihmiset  enempi  salli 
Veljensä  onnea  rikkaiden  ryöstää. 

Pohjan  taivaalla  illan  rusko. 

Sinne  mun  aatoksen  tuulessa  lentää, 

Sielussan  piilee  tuo  palava  usko 

—  Kohtapa  Suomeeni  palajan  sentään. 

Suomessa  kesäisin  käkönen  kukkuu. 
Täällä  vain  huuhkaja  korvessa  huhuu. 
Toiveet  ne  parhaatkin  kyyneliin  hukkuu, 
Toiset  kun  onnesta  laulaa  ja  puhuu. 


179 


Pikku  Tildu 


Sä  kerran  iskit  minuun  katschcn, 
Mi  sydämmcni  syytöksillä  täytti. 

—  Nuo  tummat  silmät  tunki  sydämeen, 
Vaikk'  lapsen  katse  leppyisältä  näytti. 

Tuo  katsees  tenho  lausui  tuomioni, 

Sen  viattomuus  sieluani  viilsi. 

Mä  muistin  hurjat  nuoruusnautintoni. 

—  Nyt  kuuma  kyynel  silmissäni  kiilsi. 

En  itkenyt  oo  ennen  naisen  eessä. 
Nyt  lapsen  katse  vapisemaan  saapi. 
Nuoruusmuistot  uivat  kyyncl-veessä, 
Min  lapsen  pyhä  katse  vuodattaapi. 

Kaks'  aikaa  ompi  ihmiselämässä, 
Joille  maailma  vain  katkerasti  iikkaa. 

—  Äl'  toivo  paljo  eloon  lähtiessä, 
Niin  vähemmän  kärsit  pettymystä, 

pilkkaa. 

On  aika,  jolloin  hymyilevä  lapsi, 
Jaloin  toivein  katsoo  maailmaa. 
Ja  toinen  aika,  jolloin  harmaahapsi 
Elon  kyyneleitään  vuodattaa. 

180 


Vaari 


Veisteli  arkkua  vanha  vaari, 
Arkkua,  alla  mielin. 
Impynen  päällä  ruumispaarin 
Hymyili  mykin  kielin. 

—  Ken  sua  hellivi  vanhus  vakaa, 
Mistä  sä  leipäsi  löydät  — ? 
Ainoa  aarteesi  paarilla  makaa, 
Tyhjät  on  vaivaisen  pöydät. 

Veisteli  vaari,  lastuja  kieri, 
Vainaja  vienosti  hymyy. 
Vaarin  silmästä  kyynel  vieri, 

—  Paarin  luokse  hän  lymyy. 

Veisteli  vaari,  valvoi  yötä, 
Kukapa  vaaria  muistaa. 
Ihmiset  ilkkuvat  vaarin  työtä, 
Kun  arkkunsa  maahan  suistaa. 


181 


Mieli  aina  aaltoilee 


Aika  muuttuu,  vuodet  vaihtuu, 
Kesät,  talvet,  vuoroaa. 
Ilo,  onni  poies  haihtuu  — 
Nuoruus  aika  katoaa. 

Vaan  ei  katoo  syömmen  surut, 
Vastoinkäynnit  vaikeat. 
Pienimmätkin  onnen  murut 
Murtaa  huolet  haikeat. 

Muuttuu  ilmat :  sateet,  poudat ; 
Rajumyrsky  vaikenee, 
Vaan  ei  sula  rinnan  roudat. 

—  Mieli  aina  aaltoilee. . . 

Saapuu  ilta,  katoaapi 
Viime  säteet  auringon. 
Koko  luonto  rauhan  saapi 

—  Sydän  vaan  on  rauhaton. 

Peittää  luonnon  yöhyt  musta ; 
Tähdet  lietsoo  leimuaan. 
Tuostakaan  ei  lohdutusta : 

—  Mieli  kuohuu  yhä  vaan. 

182 


Pappi  laumoineen 


On  sillä  niskaa,  on  sillä  vatsaa, 
On  sillä  pitkältä  paljasta  otsaa, 

—  Ja  liperi  leukojen  alla. 

On  sillä  nuotti  ja  on  sillä  ääntä, 

On  sillä  vaivaa  kun  päätänsä  kääntää 

—  Herraansa  kumartamalla. 

Pyhinä  saarnaa  jumalan  sanaa : 
Kuolleet  siunaa  ja  elävät  manaa ; 

—  On  palkkana  maallinen  raha. 
Nöyrille  taivaassa  tanssia  takaa, 
Kuus'  päivää  viikossa  mässää  ja  makaa 

—  Ja  kasvattaa  kaarevaa  mahaa. 

Pytyssä  noituu,  itkee  ja  huokaa, 
Sairaille  sieluille  rukoilee  ruokaa 

—  Ja  syntejä  sjcluista  kitkee. 
"Uusia  oppeja"  pyhästi  pelkäi. 
Hurskaalle  laumalle  näyttävi  selkää 

—  Ja  palkasta  pakana  itkee . . . 

"Maallinen  järki  ei  taivaassa  auta!" 
Hän  hurskaasti  huutaa,  "ei  jumarauta". 

—  Lyö  nyrkillä  pyttynsä  laitaa. 

183 


Helvettiin  joutuu  ken  järkeä  käyttää, 
Vaan  tyhmillä  jumala  taivaansa  täyttää; 

—  Nääs  autuuden  tie  on  niin  kaita. 

Kuka  ei  kirkon  kalkkia  osta 

Ja  karitsan  verta,  sen  pappimme  kostaa, 

—  Helvetin  vaivalla  uhkaa. 

Ja  tyhmät  ne  taipuu  —  "ka  mitäpä  tosta 
Vaikkapa  taivaaseen  tiketin  ostaa, 

—  Kosk'  oomme  tomua,  tuhkaa. . ." 


184 


Lyö  salama  — ! 


Lyö  salama  kansaani  kalpeaan, 
Syydä  sen  suonihin  tulta. 
Että  kiroais  se  kirkkonsa  vuorostaan 
Ja  poistaisi  "paimenet"  paikoistaan, 
Joiden  "aate"  on  laiskuus  ja  kulta. 


Rahavalta  kun  sieluja  paimentaa, 
Niin  pappi  vain  palkkansa  niittää. 
Kun  hurskaatkin  huoruutta  harjoittaa, 
Niin  lapsetkin  himoille  uhrataan 
Ja  portotkin  Jumalaa  kiittää. 


Lyö  salama  valon  ja  vapauden, 
Alas  taikuus-temppelit  raasta. 
Lyö  keskelle  noituus  alttarien, 
Lyö  alle  mustien  kaapujen, 
Ja  poista  se  vilppi  ja  saasta ! 


185 


Karitsan  veri 


Ketähän  pappimme  silloin  nylkee, 

Ja  mikähän  piispamme  perii, 

Kun  kansa  heille  viinansa  silmille  sylkee, 

Kas:  tuossa  on  "Jumalas  veri"  — ? 


Vielä  se  aika  on  tuleva  kerta, 
Veljinä  vettä  kun  juodaan. 
Ei  mene  kaupaksi  "karitsan  verta' 
Vaikka  sitä  vuolaana  vuotaa. 


186 


Autuaan  muistolle 


Jyrsein  kuivan  leipäs  söit, 
Kohtalo  sen  kovin  kosti. 
Rahan  eestä  raajas  möit, 
Pappi  siclus  ryyppyyn  osti. 


187 


Maailma  on  mutta 


Maailma  on  musta,  musta, 
Siin'  on  monta  arvoitusta. 
Pimeäss*  ei  mitään  määrää, 
Mik'  on  oikeaa  tai  väärää. 

Yksi  hokee :  usko,  usko ! 
Nousee  onnes  aamun  rusko! 
Toinen  sanoo :  ei  se  auta ; 
Tiedossa  on  uskon  hauta. 

Toiset  uskoo  hartahasti, 
Elämänsä  ehtoon  asti. 
Joku  epäilee  —  mutt'  vielä 
"Kääntyy"  kuolon  kynnyksellä. 

Vaikk'  ei  koskaan  valon  ovi 
Avautuisi  maamme  palloon. 
Se  on  varma,  ettei  sovi 
Usko,  järki  samaan  kalloon ! 


188 


Vanha  aateli 


Oli  ennen  Eedenissä 
Apina,  mi  aateloitiin. 
Tällä  tavoin  luoda  voitiin 
Parooneille  kanta-isä.  — 

Itse  pyrki  isännäksi, 
heelmät  heikoilta  kokoili. 
Hänet  Jehova  julisti 
Vapaasuvun  siittäjäksi. 

Siitä  aateluus  alkusin, 
"Gorilla"  kun  ensin  kynti. 
Paratiisin  perisynti 
Parooneissamme  pysyvi.  - 


1S8 


{krmosta 


Jumalan  armosta  Nikolai, 
Itsevaltiuden  sai. 
Armossa  toimii  vcrikcstit, 
Armossa  antaa  manifestit. 
Armossa  "lempii"  hovi-nunnat, 
Armossa  kaataa  eduskunnat. 
Armossa  fiksaa  rautateitä, 
Armossa  pestaa  pyöveleitä. 
Armossa  antaa  tuomioita, 
Armossa  punoo  silmukoita. 
Armossa  siunaa  kidutukset. 
Armossa  hylkää  anomukset. 
Armossa  keittää  viinaa, 
Armossa  kansaa  piinaa. 


W 


Ks^än  pyöräyksiä 


Orjuus  ei  tunnu  pahalta, 
ellei  tiedä  orja  olevansa. 
Kahleet  ei  tunnu  kahleilta, 
ellei  tunne  niitä  kantavansa. 

Raha  ei  tunnu  rahalta, 

ellei  sillä  mitään  saisi  ostaa. 

Viha  ei  tunnu  vihalta, 

ellei  toivo  kerran  saavan  kostaa. 

Suutelo  ei  tunnu  suloiselta, 
ellei  tiedä  keneltä  sen  saa. 
Hunaja  ei  maistu  makealta, 
jos  kädellä  vaan  sitä  koettaa  -- 

Rakkaus  ei  tunnu  rakkaudelta, 
ellei  sille  mitään  uhrata. 
Kysymys  ei  tunnu  mukavalta, 
ellei  tiedä  mitä  vastata 

* 

Aatteita  ei  tarvi  koskaan  "ajaa", 
ellei  rupee  "aatteen  ajajaksi". 
Aatteilla  on  monta  ratsastajaa, 
ja  moni  ajaa  aatteen  —  alemmaksi. 

191 


Katkelma 


Myrskyssä  mylvii  tää  maailman  meri, 
Kova  on  tuuli  ja  musta  on  yö. 
Kuumana  kuohuu  jo  orjain  veri, 
Sydän  niin  rajusti  rinnoissa  lyö. 
Koskahan  taistokin  alkaa  — ? 


192 


AKU  PÄIVIÖ 

KOKOELMA    RUNOJA 

SISÄLLYS. 

I. 

Kulkurin  ilmestys 5 

Kun  Aatra  rupeaa  ajattelemaan  ^* 

Uhrit    18 

Missä  on  lapseni 27 

Vanha  Aatami 30 

Lasse  Larson  37 

Viimeinen  vuokra    45 

Onnellinen  leski 49 

Nosta  pääsi  köyhälistön  lapsi  .  52 

n. 

Maailman  polska    57 

Kangas    60 

Mielikuvat   62 

Ajan  kello    63 

Vuorimiehen  morsian   65 

Ritarit    66 

Synnyinmaan  kaipaus  67 

Kadonnut  maailma  73 

Hetkien  leikki    74 

Jumalalleni  runo    76 

III. 

Pisarat      81 

Suurten  aika 84 


NouM  Itä M 

Ole  keväiin  kanta M 

IV. 
Kahden  menneen  muistolle  .91 

Laki  ja  oikeus 96 

VlelÄkö  toivoa    99 

Kun  asiat  ovat  "oikein  päin"                                    .  100 

Voi  kauheaa   108 

Veli  Myöhäselle   104 

Uuden  ajan  ukolle  106 

V. 

Työväen-Opiston  uuden  talon  avajaisiin   .  109 

Astorian  S.  S.  Kodin  ayajalsiin 114 

Kohti  Edeniä    .118 

Raivaajan  talon  avajaisiin   121 

Lippu  ylös    126 


TOLLE  KAIVOLA 

RUNOELMIA 

SISÄUiTS: 
I. 

Orjuus  ja  vapaus   133 

Nukkuvalle  orjalle  137 

Vannoin  valan  vakavan .  139 

'  'Kiitospäivänä' '    141 

Veripäivä  Venäjällä    144 

Erään  vallankumouksellisen  luovutettua 14S 

Itsevaltiaan  kuvaa  katsellessa   147 

Elämä  on  ennallaan    148 

Orjan  laulu    150 

Sydän  taistossa  162 

Punaisten  hymni    154 

Mitä  etsit  ihminen * 156 

Tumma  tyttö  idän  maan 157 

Nälkälaulu    159 

Uutisfarmari   161 

Lopu  vuosi  —  Ala  uusi 163 

II. 

Kesäinen  lempi  167 

Kulkurin  kukka   168 

Ennustus    169 

Sääli    170 

Onni  ja  aataus  171 


Laulanko  tyttö   173 

Kevätaamuna  kultaani  kuuntelin  174 

Kihlalaulu    ^''■> 

UI. 

Kotikalpuu    179 

Pikku  Tildu  .  180 

Vaari   181 

Mieli  aina  aaltoUee  182 

Pappi  laumoineen  183 

Lyö  salama    185 

l^nrit.san    veri     186 

Autuaan  muistolle   187 

Maailma  on  musta  188 

Vanha  aateli   189 

Armosta    •                     190 

Kynän  pyöräyksii   191 

Katkelma  1*2 


'<C 


^^,,lon  s.  S^ö,^^ 


NO.  35  )]